Musikaalit

 

Musikaaleilla on kieltämättä mielenkiintoinen asema populaarikulttuurissa. Toisaalta monet elokuvamusikaalit, kuten useat Disney-elokuvat, ovat suuri osa modernia populaarikulttuuria ja mainstream-mediaa. Mutta samalla hyvin moni elokuvamusikaali ei ole kenenkään ylistämä, varsinkin moni 2000-luvun elokuvamusikaali. Pitää myös muistaa teatterimusikaalit; omasta kokemuksestani päätellen moni tunnistaa joitakin teatterimusikaaleja, mutta ei ole nähnyt niitä tai ei osaa nimetä niitä. Esimerkiksi moni on tietoinen musikaalista The Phantom of the Opera (1986), ja silti suurin osa ihmisistä ei ole nähnyt tätä musikaalia, ainakaan teatteriversiota. Toinen hyvä esimerkki on musikaali Cats (1980): tämä musikaali sai näkyvyyttä vuoden 2019 samannimisestä elokuvaversiosta, jota pidettiin sen vuoden huonoimpana elokuvana. 

Kuva: https://www.londontheatre.co.uk/show/the-phantom-of-the-opera

Itse en ole nähnyt yhtäkään teatterimusikaalia livenä; olen joutunut katsomaan näytöksiä netistä. Laatu ei tietenkään niissä ole parasta mahdollista, mutta ainakin pystyn katsoa teatterimusikaaleja jollakin tavalla. Tämän lisäksi minun mielenkiintoni teatterimusikaaleja kohtaan alkoi vasta pari vuotta sitten. Toki olen aina pitänyt musikaaleista kasvettuani Disney-elokuvien äärellä, mutta en ole aikaisemmin ollut kiinnostunut teatterielämyksestä. Olen nähnyt vain pari näytelmää elämäni aikana, eikä mikään niistä ollut hirveän muistettava. Minulla (kuten monella muullakin) oli myös sellainen käsitys teatterimusikaaleista, että ne ovat liian vanhanaikaisia. Kun puhutaan musikaaleista, monelle tulee mieleen ooppera tai jotain sen kaltaista, eikä montaa minun ikäistäni kiinnosta sellainen musiikkigenre. Kiinnostukseni teatterimusikaaleihin heräsi vasta kuultuani hyvin uusien Broadway-musikaalien lauluja: yllätyksekseni ne olivat hyviä, tosi hyviä. Tutkin tarkemmin, mistä nuo laulut olivat peräisin ja sen kautta tutustuin teatterimusikaaleihin huomaten niiden potentiaalin. Tämän takia yksi haaveeni on nähdä edes yksi musikaali Broadwaylla joku päivä. Tiedän, ettei montaa ihmistä kiinnosta katsoa musikaaleja, puhumattakaan teatterimusikaaleista, mutta suosittelen kenen tahansa musiikista nauttivan edes antavan niille mahdollisuuden. Niillä on yhtä paljon tarjottavaa kuin millä tahansa viihdegenrellä. Tosin en suosittele ensivaikutelman teatterimusikaaleihin olevan jokin yleisön huonosti kuvaama klippi, siitä jää paha maku. Jos ei ole varaa (tai aikaa) mennä katsomaan teatterimusikaaleja livenä, kannattaa kuunnella joitakin yksittäisiä biisejä netistä. 

Musikaalin määritelmä

Kaikilla meillä on aika selkeä määritelmä musikaalille. Yksinkertainen määritelmä musikaalille on se, että siinä lauletaan. Tämä ei silti aina ole tarpeeksi hyvä määritelmä musikaalille, koska monessa elokuvassa lauletaan, eikä elokuvaa silti lasketa musikaaliksi. Elokuvat Bohemian Rhapsody (2018) ja A Star is Born (2018) eivät esimerkiksi ole musikaaleja, vaikka moni väittääkin toisin. Näissä kahdessa elokuvassa lauletaan laulamisen tähden. Hahmot eivät kommunikoi tai suorasti ilmaise tunteitaan laulujen kautta, vaan pikemminkin laulavat vain koska he voivat. Tämän kaltaisten elokuvien kutsuminen musikaaliksi olisi sama asia kuin kutsuisi omaa elämäänsä musikaaliksi vain karaoken takia. Bohemian Rhapsodysta tulee mieleen Elton Johnin elämään perustuva elokuva, The Rocketman (2019), joka puolestaan on musikaali. The Rocketman -elokuvassa Elton John ei laula pelkästään lavalla laulamisen tähden, vaan hän käyttää laulujaan tilanteen mukaan puhketen lauluun ja tanssiin. Laulujen laulaminen ei siis tee musikaalia, vaan se miten lauluja lauletaan. Musikaalin määritelmänä on se, että hahmot alkavat laulamaan kommunikaation, tunteiden ilmaisemisen tai jonkin samanlaisen syyn takia. “Musikaali”maailmassa hahmot eivät pidä outona laulun kautta kommunikoimista, toisin kuin oikeassa elämässä. 

Kuva: https://www.imdb.com/title/tt2066051/

Moni myös sekoittaa musikaalin ja soundtrackin keskenään. Soundtrackillä tarkoitetaan yleensä taustamusiikkia tai koko elokuvan biisikokoelmaa. Monen elokuvan soundtrackissä käytetään jo olemassaolevia biisejä, ja jotkin musikaalit tekevät samalla tavalla. Tällä en tarkoita elokuvamusikaaleihin perustuvia teatterimusikaaleja, vaan muiden artistien lauluihin perustuvia musikaaleja. Tällaisia musikaaleja kutsutaan jukebox-musikaaleiksi. Esimerkiksi Mamma Mia! (1999) perustuu Abban biiseihin ja The Rocketman perustuu Elton Johnin biiseihin. Jukebox-musikaalissa laulujen käyttäminen musikaalille oleellisilla tavoilla on vähän hankalampaa, koska olemassaolevien laulujen pitää sopia juonen eri tilanteisiin. Joskus tämä toimii, joskus ei niinkään. Henkilökohtaisesti ajattelen The Rocketmanin suoriutuvan tässä paremmin kuin mikään muu musikaali ja aion todennäköisesti kirjoittaa tästäkin elokuvasta oman blogikirjoituksen. 

Teatterimusikaalit vs elokuvamusikaalit

Keskityn tässä blogissa enemmän teatterimusikaaleihin, mutta pidän tärkeänä tuoda näkyvyyttä teatteri- sekä elokuvamusikaaleille. Monelle tulee mieleen musikaaleista Disney-elokuvat tai Phantom of the Opera. Monelle voi myös tulla mieleen sellaisia musikaaleja kuin The Sound of Music (1965), Annie (1976), Les Miserables (1985) ja Oklahoma! (1943). Näillä kaikilla musikaaleilla on yhteistä se, että niistä on olemassa elokuvaversio. Suurin osa musikaaleista on tunnettuja vain niistä tehtyjen elokuvaversioiden takia, vaikka niistä tehdyt elokuvat olisivatkin huonoja. Toisaalta monesta elokuvasta on tehty Broadway-musikaaleja ja niitä pidetään hyvinä. Etenkin monesta Disney-elokuvasta tehdyt teatterimusikaalit ovat kaikkien ylistämiä. Varsinkin The Lion King (1997) on yksi tuottaneimmista Broadway-musikaaleista koskaan. Teatteri- ja elokuvamusikaaleilla on omat vahvuudet ja heikkoudet, jolloin ei voi oikein sanoa, kummat ovat parempia; kummastakin löytyy jotain mestarillista, ja kummastakin löytyy roskaa. 

Kuva: https://www.wdkx.com/disneys-the-lion-king-musical-reign-review/

Elokuvamusikaaleilla on yksi selvä etu ja se on visuaalisuus, ainakin suurimmaksi osaksi. Tämä pätee pikemminkin animaatiomusikaaleihin, koska silloin visuaalinen kuvaus musikaalinumeroissa voi olla paljon mielenkiintoisempaa. Elokuvassa The Lion King (1994) tätä tapaa käytetään loistavasti: jokaisessa tämän elokuvan musikaalinumerossa ympäristöstä ja hahmoista tulee liioiteltuja ja abstrakteja luoden kokonaan erilaisen todellisuuden hahmoille. Tällaiset kohtaukset näyttävät enemmän hahmojen mielikuvituksen luomalta, jolloin katsoja miettii onko ruudulla näkyvä edes totta. Se tavallaan kävisi järkeen, sillä se tekisi musikaalinumeroista kuviteltua tehden miljööstä todenmukaisemman, koska eihän kukaan oikeassa elämässä ala laulamaan kuin musikaaleissa. Kuvatuissa elokuvissa tämä tapa ei yleisesti toimi yhtä hyvin kuin animaatioelokuvissa. Tämä johtuu siitä, että oikeassa elämässä ympäristöä ja hahmoja on hankala muokata musikaalinumeroiden ajaksi. Usein se näyttää jopa typerältä, varsinkin jos näyttelijä ei ole kehonkieleltään eloisan näköinen. Tämä tosin on syy sille, miksi teatterimusikaalit toimivat: teatterimusikaaleja rajoittaa niiden yksi ja ainoa esiintymisalue, mikä luo mielenkiintoisen haasteen esiintyjille. Tämä tekee teatterimusikaaleista autenttisen tuntuisia, jolloin on mielenkiintoista katsoa niitä. Silloin tällöin teatterimusikaalit käyttävät samaa tekniikkaa, mistä puhuin animaatiomusikaalien kohdalla, mutta se ei ole yhtä tehokasta lavalla. Teatterimusikaalit onnistuvat tässä paremmin kuin kuvatut elokuvamusikaalit niistä syntyvien tunteiden avulla. Teatterimusikaalit onnistuvat paremmin luomaan mielenkiintoisia musikaalinumeroita erilaisen valaistuksen, koreografin ja rekvisiitan avulla luoden surrealistisen tunnelman tarvittaessa. Kuvatun elokuvamusikaalin on hyvin vaikea luoda tällaista yhtä tehokkaasti, koska elokuvissa arvostetaan enemmän kameratyötä. Tällöin teatterimusikaalin luoman tuntemuksen matkiminen ja kuvaustyö voivat mennä ristiin, jolloin lopputulos voi näyttää sotkulta. 

Kuva: https://www.newlyswissed.com/event/les-miserables-musical-zurich/

Montaa modernia elokuvamusikaalia on kritisoitu liiallisesta autotunen käytöstä, eli lauluäänen muuttamisesta. Autotunen käyttö itsessään ei ole huono juttu, mutta sen liikakäyttö voi luoda lauluäänestä normaalia huonomman luoden kiusallisen elämyksen katsojalle. Disneyn rebootteja on myös hyvin paljon kritisoitu liiallisesta autotunen käytöstä, varsinkin elokuvaa Beauty and the Beast (2017), jossa Emma Watsonin ääni ei sopinut hahmolle ollenkaan. Yksi tunnetuin esimerkki autotunen liikakäytöstä on elokuvasta Les Miserables (2012); yleisesti tällä elokuvalla on hyvin ristiriitaiset arviot, mutta lähes kaikki ovat sitä mieltä, että Russell Crowen ääni melkein pilasi koko elokuvan. Teatterimusikaaleilla ei ole ongelmaa autotunen kanssa. Toki autotunea saatetaan käyttää silloin tällöin joidenkin biisien äänityksessä, mutta lavalla sitä ei käytetä lähes koskaan. Tämä on toinen syy, miksi useat teatterimusikaalit tuntuvat niin aidoilta verrattuna elokuvamusikaaleihin. Teatterimusikaaleissa on hyvin harvoin huonoja laulajia, jolloin musiikista on helpompi nauttia. Silti teatterimusikaaleissa saatetaan käyttää lip sync -tekniikkaa, jossa henkilö liikuttaa huuliaan, kun ääni tulee nauhoituksesta. Tämä ei kuitenkaan pilaa teatterielämystä.

Kuva: https://americanmeditation.org/event/dinner-movie-satsang-la-la-land/

Tuotannon kannalta teatterimusikaaleissa on hyvänä asiana se, että ne on helppo tehdä verrattuna elokuvamusikaaleihin. Suosituimpien teatterimusikaalien tekeminen on myös maksanut paljon, mutta elokuvien tekeminen on yleisesti paljon kalliimpaa. Jos teatterimusikaali perustuu johonkin tiettyyn paikkaan, lavasta voi vain tehdä sen paikan näköinen, kun taas elokuvan tekemiselle tärkeää on mennä tuohon kyseiseen paikkaan tai käyttää green screen -kangasta. Teatterimusikaalille se on samalla vahvuus ja heikkous, että se tapahtuu vain yhdellä lavalla: heikkoutena miljöö voi olla monen mielestä liian tylsä tai samanlainen tuntuen epämielenkiintoiselta, ja vahvuutena miljöön ollessa yksinkertainen lava, musikaalissa on helppoa tehdä muutoksia, liikkua, muuttaa rekvisiittaa ja pitää tarkennus tietyllä alueella. Elokuvaa ei pystyttäisi luomaan käyttäen tällaisia tapoja, koska se saisi elokuvan tekijät näyttämään laiskoilta. Visuaalisesti kauniin elokuvan tekeminen vaatii paljon rahaa verrattuna visuaalisesti kauniiseen teatterimusikaaliin. 

Musiikin käyttö tarinassa

Moni tuntemani henkilö on sanonut, että ei nauttinut pienenä Disney-elokuvien musikaalinumeroista. Heidän mukaansa nämä kohtaukset hidastivat turhaan juonta, jolloin musikaali tuntui hidastempoiselta. Olen itsekin huomannut saman ongelman monessa musikaalissa, kun laulu kertoo jotain, minkä olisi voinut selittää muutamassa lauseessa. Elokuvassa Frozen (2013) on osittain tällainen ongelma, koska hahmot kommunikoivat laulun kautta kohdissa, joissa normaali puhuminen olisi tehokkaampaa. Tällaisia musikaalinumeroita käytetään myös sarjoissa The Simpsons (1989-) ja Family Guy (1999-), joissa useassa jaksossa esiintyy musikaalinumeroita ilman mitään hyvää syytä. Tällaisissa tapauksissa musikaalinumeroita on lisätty vain sen takia, että sarjan tekijät ovat musikaalifaneja. Musiikin käyttö tarinassa on hyvin vaikeaa tehdä oikein ilman musikaalinumeroiden tuntuvan turhalta. Vaikka laulu olisikin hyvä, se voi silti tuntua epämääräiseltä kerronnallisesti. Monessa musikaalissa myös käytetään pelkkää laulua normaalin dialogin sijaan. 

Kuva: https://cdon.fi/musiikki/schwartz-stephen/wicked-original-broadway-musical-2lp-39073496

Dialogin ollessa laulua, tarkoituksena on luoda mahdollisimman mielenkiintoinen vuoropuhelu hahmojen kesken. Tunnelmasta riippuen musiikki pystyy muuttumaan sen mukaiseksi, mutta musikaalissa se ei riitä, että pelkkä musiikki muuttuu tunnelman muuttuessa, vaan hahmojen pitää myös pystyä laulamaan tunnelman mukaisesti toisilleen. Laulun pitää tuntua aidolta ja mielenkiintoiselta samaan aikaan, jotta katsoja ei pidä laulua turhana. Jos kohtaus onnistuisi paremmin ilman laulua, kohtausta ei olla tehty kunnolla. Yksi parhaista dialogeista, mitä tiedän on musikaalissa Wicked (2003) laulussa Defying Gravity: tämän biisin aikana hahmot käyttävät laulua hyväkseen puhumalla sen mukaisesti laulun kohtauksen muuttuessa kiihkeästä erimielisyydestä sovintoon, mutta silti skeptiseen tulevaan. Tämä laulu onnistuu luomaan erittäin mielenkiintoisen dialogin, eikä sen luomaa energiaa oltaisi voitu luoda normaalilla dialogilla. Tämä biisi jotenkin onnistuu edistymään kiihkeästä tilanteesta entistä kiihkeämpään tilanteeseen samalla luoden paremmat välit hahmojen välille. Musikaalin Wicked lisäksi mielenkiintoisen dialogin onnistuu luomaan minun lempimusikaalini, Hamilton (2015), josta minä teen myöhemmin oman blogikirjoituksen. Hamilton on sellainen musikaali, missä ei ole normaalia dialogia, vaan pelkkää laulua, jolloin mielenkiintoisen dialogin luominen on hyvin tärkeää. Hamiltonin käyttäessä erilaisia musiikkigenrejä tunnelman mukaan, se luo dialogin, mikä ei tunnu turhalta; väittelyissä käytetään räppiä rap-battlen mukaisesti, rauhallisissa tuttavien vuoropuheluissa käytetään pianoa ja toimintakohtauksissa laulu on energistä. Hahmojen välisen riimittelyn ja laulamisen pitää aina kuulostaa järkevältä, jotta laulua ei pidetä turhana. Se ei myöskään saa olla liian hidasta, jolloin katsoja automaattisesti ajattelee laulun tarkoituksen olevan vain pidentää musikaalia. 

Kuva: https://cdon.fi/musiikki/various-artists/hamilton-an-american-musical-2cd-36560984

Hahmojen tunteiden ilmaiseminen on iso osa lähes jokaista musikaalia. Esimerkiksi hyvin monessa Disney-elokuvassa protagonistilla on “minä haluan” -biisi, jonka tarkoituksena on kertoa, mitä hahmo haluaa elämältään. Tunteiden ilmaiseminen laulun kautta on aika hankalaa, koska useassa tarinassa hiljaisuus ja hahmon kehonkieli voi olla tehokkaampaa kuin laulu. Monen tunteen ilmaiseminen ääneen tehokkaasti on naurettavan vaikeaa. Jälleen kerran Hamilton onnistuu täydellisesti tässä; en halua spoilata juonta, mutta monessa kohtauksessa hahmot käyttävät symboleja ja vertauskuvia lauluissa ilmaisten tunteita ja toiveita. Tällöin hahmot eivät suoranaisesti sano mitään selkeätä, ja silti katsoja ymmärtää tasan tarkkaan, mitä hahmot tuntevat. Tällainen tapa tekee lauluista ja kohtauksista ikonisia ja tunteita herättäviä. Toinen hyvä esimerkki tunteiden ilmaisemisesta tapahtuu musikaalissa Rent (1994). Rent kertoo ihmisistä, joilla on HIV tai AIDS, ja he yrittävät nauttia viimeisistä hetkistään. Musikaalin laulussa Seasons of Love hahmot yrittävät miettiä, millä tavalla kuuluisi mitata loppuelämän pituutta. Tämä laulu toimii hyvänä tunteiden ilmaisemisbiisinä, koska se kertoo hahmojen olevan peloissaan kuolemasta: sen sijaan, että hahmot mittaavat loppuelämän pituutta vuosien, päivien tai minuuttien kautta, he yrittävät mitata sitä laulun nimen mukaisesti rakkauden avulla. Tämä konsepti on hyvin mielenkiintoinen, jonka takia tämä laulu ilmaisee täydellisesti hahmojen tunteet ja mielipiteet sairaudestaan.

Kuva: https://www.theatermania.com/broadway/news/point-counterpoint-is-rent-a-bad-musical_87603.html

Usein sama laulu voidaan laulaa monta kertaa eri tavalla. Esimerkiksi Hamiltonissa käytetään monta kertaa laulun My Shot sanoituksia, koska se pitää kaikki musikaalin laulut kerronnallisesti yhtenäisenä. My Shot -laulun sanoitukset kuvaavat Alexander Hamiltonin elämää niin monessa kohdassa, että se on hyvin järkevää käyttää samoja sanoituksia, kunhan laulut eivät tunnu samanlaisilta. Seasons of Love -laulua käytetään myös monta kertaa Rent -musikaalissa, koska sen pienet muutokset eri kohdissa pystyvät luomaan ihan erilaisen tunnelman samalla edustaen samaa aatetta. Tunteiden ilmaisemisen ja dialogin lisäksi laulujen pitää edustaa jotakin antaen lauluille tunnearvoa. Hyvä tunnettu esimerkki tästä on elokuvan The Lion King laulu Circle of Life (suomeksi tarkoittaa elämän tietä). Se on mielipidekysymys pitääkö tätä laulua turhana, mutta se on silti hyvin tärkeä osa musikaalia: esittämällä konseptin elämän tiestä jo heti alussa, The Lion King pystyi käsittelemään tätä teemaa tarkemmin käyttäen sitä tärkeänä osana juonta. Kaikki elokuvan nähneet tietävät, kuinka tärkeä osa elämän tie on tämän elokuvan juonta. Samasta musikaalista hyvänä esimerkkinä on laulu I Just Can’t Wait to Be King, mikä kertoo protagonistin Simban toiveista samalla varjostaen laulun nimen mukaisesti tulevaa. Antamalla jokaiselle musikaalin laululle jonkinlaista syvyyttä musikaalista tulee paljon nautittavampi kokemus katsojalle. Tämän takia moni jukebox-musikaali ei toimi. Monen musikaalin laulut toimivat, koska niissä olevat biisit on tehty niitä musikaaleja varten, mutta musikaalin tekeminen oikein on hyvin hankalaa, kun biisit ovat vain yhdeltä artistilta. Samasta syystä en pidä Mamma Mia! -musikaalista, sillä sen laulujen sanoitukset eivät sovi ollenkaan hahmojen tilanteisiin. The Rocketman -elokuvan laulut toimivat, koska niitä käytetään hyvin tilanteen mukaisesti. Varsinkin laulun I’m Still Standing käyttö elokuvassa on nerokasta.

Puvustus & lavasteet

Elokuvien ja sarjojen suhteen visuaalisuus ei todellakaan ole tärkein asia verrattuna käsikirjoitukseen ja hahmoihin. Musikaalin tosin on tärkeä näyttää ikoniselta, koska pelkän musiikin käyttäminen ei aina ole tarpeeksi. Vaikka musiikki ja käsikirjoitus olisivat kuinka hyviä, musikaalin katsominen voi silti tuntua ikävältä ilman mitään visuaalista tyyliä. Lähes kaikki menestyneet musikaalit ovat visuaalisesti hyvin hienoja puvustuksen tai lavastuksen avulla. Edes yhden hahmon kuuluu olla muistettava; kaikki tietävät Phantom of the Opera -musikaalin oopperan haamun maskin, mutta moni ei todennäköisesti muista muita hahmoja, ainakaan ulkomuodoltaan. Sama pätee musikaaliin Annie. Jopa hyvin geneeriseltä näyttävässä musikaalissa Legally Blonde (2007) käytetään eri värejä luoden muistettavan puvustuksen protagonistille. 

Jotkin musikaalit osaavat käyttää lavasteita todella luovasti. Musikaaleissa Les Miserables ja The Lion King lavasteisiin on selvästi käytetty hyvin paljon rahaa luoden hyvin yksityiskohtaisen ja massiivisen miljöön. Näiden musikaalien tekeminen on todella kallista, mutta jotkin musikaalit luovat mielenkiintoisia lavasteita muilla tavoilla. Hyvin monella musikaalilla on aika yksinkertaiset lavasteet, mutta pienetkin yksityiskohdat onnistuvat luomaan muistettavan miljöön. Esimerkiksi musikaali Into the Woods (1986) käyttää aika yksinkertaisia lavasteita, mutta niiden käyttö toimii hyvin komedian synnyttämiseksi. Hamilton onnistuu luomaan ikoniset lavasteet pelkällä pyörivällä lavalla: Hamiltonissa lavan keskiosa pyörii, mikä mahdollistaa energisen ja hyvin epänormaalin rekvisiitan ja hahmojen siirtymisen luoden silloin tällöin jopa hypnotisoivan tunnelman.

Kuva: https://www.sfexaminer.com/entertainment/soak-up-some-fun-at-the-spongebob-musical/

Todella monella musikaalilla on loistava puvustus. Olen nähnyt vain muutaman musikaalin, jossa puvustus ei ole ollut parasta mahdollista. Puvustuksen on hyvin tärkeää olla ikonista, mutta samalla sellaista, että se ei rajoita näyttelijän liikettä mahdollisia tanssikohtauksia varten. Yllättäen yksi paras esimerkki hyvästä musikaalin puvustuksesta on Paavo Pesusieneen perustuvassa musikaalissa SpongeBob SquarePants: The Broadway Musical (2016). Musikaalin tapahtumat tapahtuvat veden alla, jolloin puvustuksen avulla pystyttiin luomaan vedenalainen tunnelma käyttämällä useita vedestä löydettäviä asioita tehden samalla musikaalin tekemisestä halvemman. Tämän lisäksi hahmot eivät näytä samalta kuin sarjassa, koska se ei näyttäisi niin hyvältä, minkä takia hahmoista tehtiin ihmisversioita luoden uusia ja muistettavia designeja tunnetuille hahmoille. Tällä musikaalilla on myös erittäin hyvät lavasteet ja tämä musikaali jopa voitti Tony-palkinnon lavasteistaan. Kyseessä on oikeasti hyvä musikaali, suosittelen. 

Musikaalien paikka fiktiossa

Yleisesti musikaalit ovat todella aliarvostettuja verrattuna elokuviin, sarjoihin ja jopa videopeleihin. Tälle on toki olemassa monta syytä, yksi ollen se, että harva ei pysty katsomaan niitä. Ideaalinen kokemus musikaalin näkemisestä olisi mennä katsomaan se teatteriin. Teatterin ollessa niin paikallinen asia, musikaalien näkeminen on hankalaa monelle. Broadway-musikaalit ovat myös hyvin kalliita. Tämän takia minun ja monen muun pitää katsoa musikaaleja netin kautta, usein huonolla laadulla. Elokuvien ja sarjojen katsominen on paljon helpompaa, koska sitä voi tehdä nykyään lähes missä vain. 

Musikaaleilla oli ennen vanhaan maine, että ne oltiin tarkoitettu vain homoille. Teatterimusikaalin katsomista ei pidetty miehekkäänä, jonka takia musikaaleja ei katsottu niin paljon. Näyttelijä Neil Patrick Harris on monta kertaa vitsaillut tästä ollen itse homoseksuaali ja näytellen monessa Broadway-musikaalissa. Monesta musikaalista on tullut tuttu vain niistä tehtyjen elokuvaversioiden takia, jolloin tässäkin asiassa elokuvat voittavat. Kaikki musikaalit eivät tietenkään ole hyviä. Niin väittäminen olisi sama asia kuin sanoisi kaikkien elokuvien olevan hyviä. Itse en esimerkiksi pitänyt huippusuositusta Cats-musikaalista. Silti se on harmi, että musikaalit saavat vain vähän huomiota mainstream-mediassa. Hamilton yllättäen onnistui olemaan iso osa populaarikulttuuria ilman elokuvaversiota, mutta moni ei silti ole edes kuullut siitä. Tiedän videopelien ja animen saavan myös huonon maineen, varsinkin vanhojen ihmisten keskuudessa, mutta niillä on sentään isot fandomit ja kannattajat. Musikaali-fandomit eivät ole suuria tai merkillisiä populaarikulttuurissa millään tavalla.