Miksi Sinuhe egyptiläinen (1945) on paras suomalainen kirja

 

Huomo: kyseinen blogi sisältää juonipaljastuksia (spoilereita) kirjasta Sinuhe egyptiläinen (1945). Älä lue, jos et halua spoilata juonta itsellesi.

Itse en ole ollut nuorempana hirveä lukutoukka. Minusta tuntuu, että lukuintoni syntyi vasta lukion aikana, koska ennen lukiota luin kirjoja vain koulun takia. Tämä lukuintoni oletettavasti heräsi minussa jo yläasteen lopussa, kun luokan piti tehdä kirjallisuustutkielma jostakin suomalaisesta kirjasta. Suurin osa luokasta valitsi hyvin lyhyitä kirjoja; sadasta sivusta kolmeen sataan mahdollisesti. Minä olisin ihan hyvin voinut tehdä täsmälleen samalla tavalla niin kuin minä yleensä tein. Sen sijaan opettajan kysyessä minulta, minkä kirjan aion lukea, sanoin lukevani Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945). Muistan, kun kaikki opiskelijat, jotka kuulivat minun sanovan tuon, katsoivat minua ihmetellen ja jopa opettaja ihmetteli valintaani. Kyseessä kuitenkin oli aika pitkä kirja. 

Kuva: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_123175957531148

Muistaakseni lainasin kirjan kirjastosta samana päivänä ja aloin heti lukemaan sitä, kun pääsin kotiin. Sinuhe egyptiläinen myös loi minulle tietynlaisen lukurutiinin, että lukisin vähintään 50 sivua päivässä. Tämän rutiinin avulla luin Sinuhen alle kahdessa viikossa ja nykyäänkin luen kirjoja samalla tavalla. Luettuani tämän erittäin kehutun kirjan, tajusin saman tien sen olevan kaikkien kehujen arvoinen ja uskon Sinuhen olevan paras suomalainen kirja, minkä olen lukenut. En tietenkään ole lukenut kaikkia suomalaisia kirjoja, mutta verrattuna niihin, jotka olen lukenut, Sinuhe on ylivoimaisesti paras. Luin muutama päivä sitten Waltarin kaksi muuta tunnettua työtä, Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949), jotka myös osoittautuivat hyviksi suomalaisiksi kirjoiksi. Ne olivat myös hyvin samanlaisia kuin Sinuhe tarinan ja hahmojen suhteen. 

Olen jo kauan halunnut kirjoittaa tästä kirjasta, mutta halusin ensin lukea Mikael Karvajalan ja sen jatko-osan, jotta minulla olisi parempi näkemys Waltarin kirjallisuudesta. Sinuhe ja Karvajalka nimittäin käyttävät hyvin samanlaista rakennetta, kieltä, hahmotyyppejä ja teemoja. 

Kirjan juoni

Lyhyenä kertauksena romaani on fiktionaalisen hahmon, Sinuhen, elämäkerta, joka ryhtyy lääkäriksi ja tapaa elämänsä aikana mielenkiintoisia ihmisiä ja käsittelee elämään liittyviä ongelmia. Lääkärin ammatin lisäksi Sinuhe joutuu olemaan osa sotia, salaliittoja, sydänsuruja ja petoksia. Kirjan edetessä loppuun, Sinuhe karkotetaan ja hän kuolee vanhana ja yksinäisenä miehenä; osuvasti, sillä Sinuhea kutsutaan kirjan aikana ‘mieheksi, joka on yksinäinen’.

Kuva: https://fi.wikipedia.org/wiki/Sinuhe_egyptil%C3%A4inen

Kirjan tapahtumat perustuvat muinaiseen Egyptiin, mutta kirjassa on selviä vertauskuvia toiseen maailmansotaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, koska kirja julkaistiin samana vuonna, kun maailmansota loppui. Oli siis hyvin ajankohtaista Waltarille referoida kokemaansa sotaa tavalla tai toisella. Kirjan tapahtumia ja miljöötä voi verrata toiseen maailmansotaan monella eri tavalla, mutta yleisesti ajatellaan heettiläisten kuvaavan saksalaisia, Egypti Englantia (tai USA:ta), Mitanni Puolaa ja Babylon Neuvostoliittoa. Jopa Kreetan uskotaan symboloivan Ranskaa Sinuhe egyptiläisessä. Mielestäni se on mielenkiintoinen idea yhdistää kahden eri aikakauden tapahtumia. Yllättäen se ei haittaa tarinan kulkua; Sinuhen juoni ei välttämättä eroa muista fiktionaalisista elämäkerroista, mutta se ei tarkoita, että kyseessä olisi huono tarina. Sinuhe egyptiläisen tarina on mielenkiintoinen ja ajaton, koska se onnistuu luomaan hyvin ikonisen tunteen lukijalle egyptiläisen kulttuurin ja erilaisten teemojen avulla. Minulla ei ole mitään fiktionaalisia elämäkertoja vastaan, yleensä minä pidän niistä. Olen silti huomannut, että lähes kaikissa tunnetuissa fiktionaalisissa elämäkerroissa käsitellään sotaa, traagista lapsuutta, filosofisia kysymyksiä ja jopa petosta. Näiden asioiden käsittely ei tee tarinasta huonoa, mutta olisi väärin sanoa näiden ominaisuuksien tekevän Sinuhesta ikonisen romaanin. Sinuhe onnistuu olemaan ikoninen monen muun ominaisuuden avulla. Jos ei tykkää elämäkerroista, ei välttämättä pidä Sinuhen tarinasta. Itse kuitenkin ajattelen kirjan kerronnan ja eri tapahtumien tekevän Sinuhesta erittäin merkittävän ja mieleenpainuvan teoksen. 

Hahmot

Vaikka moni ei piittaisi Sinuhen tarinasta, Sinuhen hahmot ovat mielestäni paras osa koko romaania. Tosin pitää myöntää, että eivät kaikki kirjan hahmot ole mitään parhaiten kirjoitettuja hahmoja. He jäävät mieleen hyvin erilaisten motiivien ja persoonallisuuksien avulla, mutta tällaiset hahmot jäävät erittäin viihdyttävien hahmojen varjoon. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Muti, Sinuhen vanhemmat Senmut ja Kipa, Aziru ja muut sivuhahmot, jotka eivät tehneet isoa vaikutelmaa. 

Kuva: https://www.antikka.net/naytatuote.asp?id=553027

Vanhanaikaista fiktiota ollaan kritisoitu siitä, etteikö niissä olisi hyvin kirjoitettuja naishahmoja. Usein se on totta, mutta Sinuhe egyptiläinen on selvä poikkeus. Lähes kaikki kirjan naispuoliset hahmot ovat mielenkiintoisia hahmoja omaavalla selkeän kerronnallisen tarkoituksen sen sijaan, että he olisivat vain ja ainoastaan päähenkilön rakkaus tai neito hädässä. Aluksi voisi uskoa Minean olevan tällainen hahmo, koska Sinuhe pelastaa Minean kuninkaan haaremista. Minea kuitenkin todistaa olevansa tärkeä osa tarinaa todistamalla myös olevansa itsenäinen hahmo. Valitettavasti Minea kuolee tietyssä luolassa saaden Sinuhen menettämään järkensä väliaikaisesti surunsa takia. Verrattuna muihin naispuolisiin hahmoihin, Minea ei välttämättä ole paras esimerkki itsenäisestä naishahmosta. Minean persoonaa lukuun ottamatta hänen selkeä tarkoitus kirjassa on opettaa Sinuhelle elämän kurjuudesta kuolemalla traagisesti. 

Merit, jota minä tykkään kutsua paremmaksi Mineaksi, on yksi minun lempihahmoistani. Sinuhe ja Merit tapaavat pubissa nimeltä Krokotiilinpyrstö, jossa Merit työskentelee. Merit vaikuttaa alussa lapselliselta ja epäkohteliaalta hahmolta, tietynlaiselta Tsundere-hahmolta, koska Merit tuntuu ilman mitään hyvää syytä vihaavan Sinuhea. Ajan myötä itse ainakin aloin pitämään hahmon puolustavasta luonteesta, varsinkin, kun Merit ja Sinuhe oppivat tuntemaan toisensa paremmin. Lopulta Merit kuolee myös ja saadaan jopa selville, että Meritin lapsi, Thot, on Sinuhen biologinen lapsi. Vertaan Meritiä ja Mineaa, koska heillä on sama tarkoitus tarinassa: opettaa Sinuhea elämän kurjuudesta. Molemmat kuolevat tavattuaan Sinuhen ja vievät mukanaan jotain Sinuhen elämästä. Minea vie Sinuhen järjen väliaikaisesti ollen ensimmäinen henkilökohtainen kuolema Sinuhen elämässä vanhempiensa jälkeen ja Merit vie Sinuhen lapsen mukanaan tahattomasti. Molempien naisten kuolema saa Sinuhen syyttämään itseään, kun ei pystynyt suojelemaan heitä. 

Jo kirjan alussa lukija tapaa hahmon nimeltä Ekhnaton. Ekhnaton on Sinuhen hyvä ystävä, josta tulee kirjan aikana faarao. Tämä hahmo ei ole mielestäni yhtä viihdyttävä tai persoonallinen kuin muut tärkeät hahmot, mutta hänellä on erittäin tärkeä osa tarinaa. Ekhnatonin ollessa pasifisti ja uskoen kaikkien olevan tasa-arvoisia, romaani onnistuu käsittelemään asioita, mitkä eivät olleet muinaisen Egyptin aikaan ajankohtaisia, mutta nykyään niitä pidetään ilmestäänselvinä. Ekhnatonia voi siis pitää aikaansa edellä olevana hahmona. Hän myös palvoo eri jumalaa, jolloin kansa alkaa mellakoida faaraota vastaan. Minulla ei oikeastaan ole hirveästi sanottavaa Ekhnatonista. Hänen ansiostaan kirjassa käsitellään eri teemoja, mutta hahmona en oikein pitänyt hänestä yhtä paljon kuin muista. 

Sinuhe hankkii itselleen orjan kirjan aikana ja tämä kyseinen orja, Kaptah, on minun toiseksi lempihahmoni. Sinuhe egyptiläinen käsittelee suurimmaksi osaksi hyvin vakavia asioita, mutta Kaptah onnistuu olemaan erittäin hauska hahmo. Siitä huolimatta hänkin osaa olla vakava. Kaptahia voisi aluksi luulla pelkäksi humoristiseksi kevennykseksi, mutta tämän sijaan Kaptah toimii pikemminkin Sinuhen mentorina. Se on mielestäni hieno yksityiskohta, että Kaptah ja Sinuhe suurimmaksi osaksi kohtelevat toisiaan kuin tasa-arvoisia, vaikka Kaptah on orja. Tosin silloin tällöin Sinuhe näyttää olevan Kaptahia ylempänä, kun Kaptah puhuu liian suoranaisesti. Kaptahin muutosta on myös mielenkiintoista seurata; Kaptah on ensin Sinuhen orja, mutta tarinan edetessä Kaptah päätyy omistamaan oman pubinsa ja kirjan lopussa on paljon rikkaampi kuin Sinuhe ja jopa lainaa rahaa Sinuhelle. Kaptah tarinan alussa ja lopussa rinnastaa tietynlaista hierarkia-aseman muutosta olemalla tavallaan ylempänä lainaamalla rahaa Sinuhelle. Sinuhe ja Kaptahin ystävyyssuhde on mielestäni yksi parhaimpia osia kirjasta ja tekevät yhdessä erittäin ikonisen duon. Waltari myöhemmin käytti tällaista samanlaista duo-mallia Mikael Karvajalassa Mikaelin ja Antin välillä, mutta se ei ole läheskään yhtä hyvä kuin Sinuhen ja Kaptahin. 

Kaptah saattaa olla mielestäni toiseksi paras hahmo tässä kirjassa, mutta Horemheb on vahva kolmonen. Sinuhe tapaa Horemhebin samaan aikaan kuin Ekhnatonin ja heistäkin tulee hyvin läheiset ystävät. Samalla tavalla kuin Kaptah, Horemheb rinnastaa hahmonsa versiota alkuun ja loppuun. Kirjan alussa Horemheb haluaa olla kunnioitettu, mutta häntä ei oteta tosissaan. Se on niin tyydyttävää nähdä, kuinka tämä hahmo muuttuu nuoresta herrasta ilman katu-uskottavuutta sotilaaksi, sotilaasta sotapäälliköksi ja loppujen lopuksi sotapäälliköstä faaraoksi. Horemhebin hahmokasvu on yksi parhaimmista, mitä olen nähnyt, ei pelkästään suomalaisessa fiktiossa. Kyseessä ei ole myöskään hahmo, joka menestyy tuurin avulla; Horemheb oikeasti työskentelee tavoittaessaan mainettaan ollessaan hyvin kunnianhimoinen, äkkipikainen ja päättäväinen. Näiden ominaisuuksien ansiosta Horemheb on melkein yhtä hyvä hahmo kuin Kaptah. Pidän Kaptahsta enemmän, koska hän on mahtava alusta loppuun kuin taas Horemheb vaikuttaa alussa aika lapselliselta, mikä ei ole tarinan kannalta välttämätöntä. 

Sinuhe päähenkilönä

Nyt on aika puhua kirjan protagonistista, eli Sinuhesta. Kun luin Sinuhen egyptiläisen, minä rehellisesti sanoen en pitänyt Sinuhesta hahmona. Hän vaikutti silloin hyvin lapselliselta ja kurjalta hahmolta omaten useita ärsyttäviä piirteitä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, Sinuhe ei oikeasti ole niin huono hahmo. Olen edelleen sitä mieltä, että Sinuhe on huonoin hahmo kirjassa, mutta olen oppinut pitämään Sinuhesta hahmona vuosien varrella. Koska kirjan kertojana on minä-kertoja, opimme tuntemaan Sinuhen ajatukset erittäin hyvin. Tämän kautta lukija pystyy helpommin tietämään Sinuhen ajatukset ja tunteet. Samalla kirjassa otetaan esille monia teemoja Sinuhen ajatusten kautta. Sinuhe siis toimii tietynlaisena filosofina kirjassa tuoden esille suurimman osan kirjan tärkeistä teemoista. Se on silti harmi, että näin hyvällä kirjalla protagonisti on vähiten mielenkiintoisin hahmo. 

Uskon tietäväni, miksi en pidä Sinuhesta yhtä paljon kuin muista hahmoista ja sama syy on Mikael Karvajalassa: molemmissa kirjoissa päähenkilö toimii tietynlaisena sivustakatsojana elämällä muiden hahmojen ja tapahtumien avulla. He eivät suoranaisesti itse edellytä oman elämänsä kulkua samalla tavalla kuin muut hahmot. Toki Sinuhe ja Karvajalka molemmat tekevät omia päätöksiään, mutta he eivät sivustakatsojina onnistu näyttämään mielenkiintoisia piirteitään. Tämä ei välttämättä ole huono tyyli. Elokuvassa Forrest Gump (1994) päähenkilö toimii samanlaisena sivustakatsojana, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Erona tähän hyvään esimerkkiin hyvästä sivustakatsojasta, Sinuhe ja Karvajalka eivät onnistu luomaan yhtä selkeää kuvaa omasta hahmostaan ja siksi nämä hahmot kärsivät kerronnallisuuden kannalta muiden hienojen hahmojen vieressä. 

Paras hahmo kirjassa

Olen maininnut toiseksi lempihahmoni ja kolmanneksi lempihahmoni, mutta kuka on lempihahmoni Sinuhe egyptiläisestä? Niinkin paljon kuin minä pidän Kaptahista ja Horemhebista, Nefernefernefer (kutsun häntä tästä lähtien nimellä Nerfe. Minulla ei ole energiaa kirjoittaa tuota samaa, pitkää nimeä) on lempihahmoni tästä kirjasta. Nerfen hahmokehitys tai hahmokasvu ei välttämättä ole yhtä hienoa kuin Kaptahilla tai Horemhebilla, mutta Nerfe onnistuu silti olemaan kaikkein viihdytävin hahmo. Nerfe on siis Sinuhen ensirakkaus, joka onnistuu saamaan koko Sinuhen omaisuuden itselleen saamalla myös Sinuhen vanhempien omaisuuden. Hän jättää Sinuhen, kun saa selville, että Sinuhe on köyhä. Myöhemmin Sinuhen elämässä Sinuhe saa kostettua Nerfelle viemällä hänen ruumiinsa kuoleman taloon hyväksikäytettäväksi. Myöhemmin Sinuhe saa tietää, että Nerfe lähti etuoven kautta kuoleman talosta saamalla ruumiinpesijöiden omaisuuden itselleen. 

Nerfe toimii tietynlaisena kirjan antagonistina, vaikka hän ei edes esiinny kirjassa niin usein. Nerfen puolustukseksi kukaan kirjan hahmoista ei ole yksinkertaisesti hyvä tai paha, mutta Nerfe on ainoa hahmo, joka onnistuu luomaan todellisen vihasuhteen Sinuhen kanssa. Mielenkiintoista Sinuhen ja Nerfen suhteesta tekee myös se, että jopa Nerfen petoksen jälkeen Sinuhella on oletettavasti edelleen tunteita Nerfeä kohtaan. Kun luin tämän kirjan, nautin eniten niistä sivuista, joissa mainittiin tämä petollinen nainen. Nerfe on myös mielenkiintoinen antagonisti, ottaen huomioon se fakta, että hän pääsee pälkähästä toisin kuin useat muut pahikset ja antagonistit. Toki Sinuhe onnistuu kostamaan Nerfelle, mutta Nerfe tuntuu voittavan siitä kostosta enemmän kuin Sinuhe oletti. Nerfe katoaa kirjan tapahtumista, kun kerrotaan hänen lähteneen kuoleman talosta.

Minulla on vain yksi ongelma Nerfen kanssa ja se on hänen vähäisyys kirjassa. Olisin toivonut, että hän esiintyisi enemmän kirjassa, mutta sen sijaan hän katoaa noin puolessa välissä kirjaa. Odotin koko kirjan loppuosan Nerfen tulevan kuvioihin kettuilemaan Sinuhelle (jälleen) ja yrittämällä esimerkiksi puukottaa Sinuhea tai jotain sellaista. Vaikka pidän tätä kirjaa mestariteoksena, olen silti hyvin pettynyt Nerfen olevan niin vähän kirjassa loppujen lopuksi. Nerfen lisäksi kirjassa esiintyy toinen hyvin samanlainen hahmo nimeltä Baketatom, mutta hänkään ei esiinny tarpeeksi usein kirjassa, jotta hän loisi ison vaikutelman. 

Romaanin romanssi

Olen sitä mieltä, että tarinoiden romanssi on vähiten mielenkiintoisin osa fiktiota. Se usein tuntuu tarpeettomalta tai asiaan sopimattomalta. Hyvin harvoin huomaan fiktiossa olevan hyvää romantiikkaa, varsinkin vähän vanhemmassa fiktiossa. Jälleen kerran Sinuhe toimii positiivisena poikkeuksena. Sinuhen romanssi ei toimi hahmojen kemian tai romanttisen tunnelman takia vaan monesta muusta eri syystä. Ensinnäkin pitää mainita, että Sinuhella on kolme eri partneria kirjassa, Nefernefernefer, Minea ja Merit. Sinuhen suhde näihin kaikkiin naisiin ei ole hirveän terve; Nerfe ryösti Sinuhen koko omaisuuden, Minea ei edes suostunut menettämään neitsyyttään Sinuhelle ja Merit syystä tai toisesta uskoi hänen ja Sinuhen biologisen lapsen salaamisen olevan hyvä ajatus. Nämä kaikki osoittavat, että Sinuhe ei ollut hirveän hyvä naisten valitsemisessa. Tällaiset epäterveelliset piirteet tekevät kirjan romanssista mielenkiintoisen. Lukijan ei ole tarkoitus kannattaa Sinuhen ja näiden naisten yhdessäoloa. Romanttisuuden sijasta kirja tarjoaa lukijalle mielenkiintoista hahmojen välistä vuorovaikutusta, mikä luo mistä tahansa hahmojen välisestä kemiasta uskottavamman. 

Tärkeää kirjan romanssissa on naisten erot. Minea on rauhallinen ja maanläheinen, jolloin Sinuhen pitää oppia näyttämään paremmin tunteitaan, Merit on äkkipikainen ja aggressiivinen, eli Sinuhen pitää oppia pitämään puoliaan ja Nerfe opetti Sinuhelle, että ei kannata olla rakkauden sokeuttama. Kaikki kolme opettavat Sinuhelle jotain aivan erilaista. Tämä voisi myös selittää sen, miksi Sinuhe oli kaikkien tapaamiensa naisten kanssa aika kiusallisesti käyttäytyvä. 

Teemat

Kirjan lukeneet osaavat sanoa useita eri teemoja, mitä kirja käsittelee, kuten valtaa, valtapeliä, sotaa ja uskontoa. Näiden teemojen analysoinnin sijasta haluan puhua muutamasta muusta kirjan teemasta, joista en kuule monen puhuvan. Sinuhen teemoista pystyisi puhumaan tunteja, joten mainitsen vain muutaman, mitä itse ajattelin, kun luin kirjan. 

Tärkeimpiä osia tässä kirjassa ovat hahmojen väliset suhteet. Mainitsin jo Sinuhen ja Kaptahin loistavana duona, mutta moni ei puhu Sinuhesta, Horemhebista ja Ekhnatonista ikonisena triona. Tämä on mielestäni outoa, koska Sinuhe tapaa heidät ennen Kaptahia ja heillä on selkeästi hyvä vuorovaikutus keskenään, varsinkin Sinuhella ja Horemhebilla. Tällä triolla ei kuitenkaan ole onnellista loppua, sillä he päätyvät olemaan toistensa tuho ja turmio; tämän takia kutsun tätä kyseistä trioa ‘rikkinäiseksi trioksi’. He ovat selvästi hyviä ystäviä kirjan alussa, mutta lopussa Ekhnaton myrkytetään Horemhebin ja Sinuhen toimesta, Horemhebista tulee faarao onnettoman vaimonsa kanssa ja Sinuhe karkotetaan. Kaikki kolme hahmoa päätyvät eri paikkaan, vaikka heidän kohtaloa yhdistää yksi asia: petos. Se on traagista, kuinka nämä ystävät päätyvät tällaiseen tilanteeseen, jossa heidän pitää olla toistensa vihollisia haluamatta. Horemhebista olisin voinut olettaa tällaista, hän kuitenkin suunnittelee Ekhnatonin myrkytyksen. Silti se on Sinuhe, joka tarjoilee myrkyn. Moni voisi sanoa Horemhebin olevan myös kirjan antagonisti, mutta itse pidän häntä antisankarina; Horemheb kuitenkin oli suurimman osan kirjasta Sinuhen puolella. Näiden kolmen hahmon eri kohtalot käsittelevät petosta erittäin hienolla tavalla. Tämän kokemuksen kautta Sinuhe oppii, että hän ei voi edes luottaa omiin ystäviinsä. Luottamus ja uskollisuus ovat muutenkin asioita, mitä monet haluavat elämässään. Ajattelen silti Sinuhen ja Kaptahin suhteen olevan parempi kuin Sinuhen, Horemhebin ja Ekhnatonin. Siitä huolimatta nämä kolme hahmoa loivat selkeän rakenteen kirjalle alusta loppuun. 

Tämä ‘rikkinäinen trio’ on ikoninen nimenomaan Sinuhelle, mutta kirjassa käsitellään paljon hahmojen kehittymistäkin hierarkiatasolla. Puhuin jo Kaptahin ja Horemhebin noususta mitättömistä miehistä vaikutusvaltaisiin herroihin. Nämä hahmot kuitenkin onnistuivat pysymään korkeassa asemassa, toisin kuin Sinuhe; Sinuhe syntyy perheeseen, jolla on omaisuutta ja silti Sinuhe onnistuu menettämään kaiken sen. Hän onnistuu rikastumaan menettääkseen taas rahansa. Kaptahilla ja Horemhebilla korkealle tasolle nouseminen on lineaarista, mutta Sinuhen kannalla se on aaltomaista. Usein tarinoissa käsitellään hahmoja, jotka nousevat tyhjästä valtaan. En tosin tiedä hirveästi esimerkkejä hahmoista, joilla heidän taloudellinen asema muuttuu näin radikaalisti koko ajan. Tämä toimii hyvänä opetuksena sille, että saavuttaessaan jotakin, se ei pysy ikuisesti ellei toimi sen eteen. Se on sama asia kuin saisi sixpackin ja ajattelisi, ettei enään tarvitsisi urheilla: se ei toimi sillä tavalla. Sama pätee taloudelliseen asemaan. Kaptah ja Horemheb jatkuvasti toimivat asemansa eteen toisin kuin Sinuhe. Tämän takia Horemheb pääsee asemaan, jossa hän pystyy karkottamaan Sinuhen ja Kaptahista tulee rikkaampi kuin Sinuhesta.

Sinuhen karkotuskin kirjan lopussa tuo eri teemoja esille pettymyksestä, ikääntymisestä ja muistojen tärkeydestä. Minä kuitenkin ajattelen tämän lopetuksen vievän Sinuhen vertauskuvallisesti samaan paikkaan, mistä hän aloittaa elämänsä. Sinuhe on lähes koko elämänsä köyhä ja onneton mies, joka hyvin harvoin kokee iloa ja suurin osa ihmisistä, jotka tuovat hänelle iloa kuolevat. Sinuhen elämä oli täynnä kurjuutta, joten on osuvaa ajatella, että hahmon kohtalokin on sellainen. Sinuhe ei saanut onnellista loppua, hänellä ei ollut ketään, joka muistaisi hänet, hänellä ei ollut jälkeläisiä. Tämä Sinuhen traaginen loppu sai Sinuhen ymmärtämään oman mitättömyytensä, kun hän ei koskaan saanut itselleen valtaa, perintöä tai edes arvostusta. Uskon tämän johtuvan myös Sinuhen sivustakatsojan roolista. Sinuhe näkee elämänsä aikana ystäviensä etenevän elämässään, mutta hän itse jää paikoilleen. Kirja jopa alkaa vanhan Sinuhen kertovan tarinansa muistelemalla elämänsä pettymyksiä osoittaen Sinuhen elävän menneisyyden varjossa. Aika masentavaa, kun sitä miettii.

Sinuhe egyptiläisen ajattomuus

Minä en todellakaan ole ainoa, joka uskoo Sinuhen olevan paras suomalainen kirja. Se onnistuu hahmojen ja tarinan avulla olemaan erittäin muistettava ja kirjan käsittelemät teemat ovat pysyneet tähän päivään asti ajankohtaisina. Se ei tietenkään ole täydellinen kirja, mutta en usko kenenkään katuvan sen lukemista. Ja kuka tietää? Ehkä minä luen jonkin toisen suomalaisen kirjan tulevaisuudessa, mikä on parempi kuin Sinuhe egyptiläinen.