Inttiaihe 3/5: Naiset armeijassa

 

Naiset armeijassa, se on ollut jo kauan kiistanalainen konsepti. Siitä ei edes ole hirveän kauan, kun naisetkin saivat ensimmäistä kertaa suorittaa varusmiespalveluksen vapaaehtoisesti. Vaikka moni nainen käy armeijan, sitä silti pidetään vieläkin hyvin epätavallisena ja on olemassa ihmisiä, jotka vastustavat sitä ihan kokonaan. “Naiset armeijassa” -aihetta on jo käsitelty monessa eri paikassa, kuten keskustelupalstoilla ja uutisissa. Yllättäen oman kokemukseni mukaan moni armeijassa oli aika suvaitsevainen tämän asian kannalta: ainakaan avoimesti sitä vastaan ei oltu hirveästi, ja uskon monen pitäneen siitä, että näkee toista sukupuoltakin. Tästä huolimatta huomattavan suuri määrä ihmisistä armeijassa ajatteli armeijan olevan vain miehille. Yleensä kun näin väitetään, viitataan naisten biologiaan. Yleisesti miehet ovat fyysisesti vahvempia kuin naiset, joten tietenkin moni olettaa miesten olevan parempia sotilaita. Näihin mielipiteisiin voi vaikuttaa myös historia ja vanhanaikaisuus. Sodan aikana yleensä naiset jäivät kotiin huolehtimaan lapsista ja taloudesta sekä menivät töihin miesten puolesta. Tämä on niin sanottu “ideaalinen” rooli naisille sodan aikana. Tosin tämä ajatuskin on vääränlainen, sillä naiset ovat taistelleet sodissa jopa Suomessa: Suomen sisällissodassa käytettiin nais- ja lapsisotilaita, puhumattakaan vanhemmista sodista ja muiden maiden sodista. Mutta tästäkin huolimatta tämä aihe on kaksipiippuinen juttu, jolle ei ole oikeaa vastausta. Toki moni ajattelee järjellä, että naisten meneminen armeijaan edustaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta se ei ole niin yksinkertaista, ja kerron myöhemmin miksi. 

Kuva: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201806122201008744

Kieltämättä minua on vähän jännittänyt tämän blogikirjoitelman kirjoittaminen, koska miehenä en halua sanoa mitään väärää naisten armeijakokemuksista. Uskon sen takia kyseessä olevan lyhyempi blogi. Olen puhunut osastossani ja komppaniassani olevien naissotilaiden kanssa, ja perustan kertomani heidän sanomiin asioihin. Toivottavasti en ole ymmärtänyt asioita väärin. Pahoittelen jo etukäteen, jos sanon jotain väärää tai loukkaavaa, se ei ole tarkoitukseni. Kontekstin takia kerron, että osastossani oli kolme naista ja komppaniassani oli paljon enemmän (en muista tiettyä määrää). Kannattaa myös muistaa näiden kyseisten naisten kokemusten voivan erota huomattavasti muiden naissotilaiden kokemuksista. Osa asioista ovat myöskin voineet olla asioita, mitkä ovat muuttuneet ajan myötä. Tällaiset asiat kannattaa pitää mielessä, kun analysoi tällaisia aiheita. 

Naiset armeijassa miehen näkökulmasta

Omalla alokaskaudellani ei ollut yhtään naista komppaniassani, joten itse tutustuin tähän konseptiin vasta kh-kaudella (koulutushaara). Usea varusmiesjohtajani oli myös nainen, mutta en puhunut heidän kanssa, joten en tiedä heidän yksittäisistä kokemuksistaan. Ensimmäinen asia, mikä pistää silmään naissotilaissa on se, että lähes kaikki haluavat johtajakoulutukseen. Komppaniassani oli muistaakseni vain yksi tai kaksi naista, jotka halusivat jäädä miehistöön. Tämä ei tosin jälkeenpäin yllätä, sillä kun on tullut vapaaehtoisesti armeijaan, tietenkin sillä “uralla” haluaa edetä. Sen takia moni komppaniani nainen oli luonteeltaan aika maskuliininen omaten tietynlaisen “äijä”-asenteen. Tällaisten naisten näkeminen armeijassa ei yllätä yhtään. Samasta syystä politiikassa on niin monta ääripäätä ja lukiossa on niin monta kirjaviisasta; tietynlainen paikka tietynlaisille ihmisille. Tietenkään moni naissotilas ei päässyt johtajakoulutukseen ja moni oikeasti oli aika surullinen siitä. Monelle naiselle se on ainoa asia, mitä haluaa varusmiespalveluksessa, ja kun sitä ei tapahdu, armeijaan meneminen voi tuntua mitättömältä. Kai se on se riski, mikä naisten pitää ottaa mennessään armeijaan, sillä aika moni nainen pääsi alikersantiksi tai upseerikokelaaksi (en tiedä, kuinka moni naisista jäi puolustusvoimiin töihin. Ei kukaan omasta osastostani ainakaan). Useat mies- sekä naissotilaat uskoivat, että niin moni nainen valittiin johtajakoulutukseen vain sukupuolien välisen moninaisuuden takia pätevyydestä huolimatta. Tosin tätä sanottiin varmasti myös kateuden takia. 

Kuva: https://varusmieslehti.fi/hairio-vai-tasavertainen-taistelija/

Kh-kaudella huomasin naisiin kohdistuneen erityiskohtelun. Tietenkin naiset saivat usein täysin samaa kohtelua kuin miehetkin, mutta naurettavan usein harjoituksissa naisilla oli paljon helpompaa. Muistan hyvin tämän tietyn koulutuksen, jossa harjoiteltiin potkuja: ylikersantti käveli miessotilaiden vierestä ja alkoi huutamaan kurkku suorana siitä, kuinka huonoja heidän potkunsa olivat. Samaan aikaan sama ylikersantti kävelee naissotilaiden ohi (joiden potkut ovat selkeästi ja objektiivisesti heikompia), ja ylikersantti on aivan hiljaa. Silloin sivullisena tätä tilannetta katsottuna se jopa nauratti. Onhan tuo aika koominen tilanne. Mutta suuremmassa mittakaavassa tästä syntyy argumentti: “Naiset eivät kuulu armeijaan.” Kyseessä ei ole asian suvaitseminen tai suvaitsemattomuus, vaan se, että naiset tuntuvat saavan erityiskohtelua, jolloin he eivät koe sitä “oikeaa” armeijaa. Tämän takia naisten meneminen armeijaan on kaksipiippuinen juttu. Muutenkin naisiin kohdistuva kuri oli yleisesti paljon vähäisempää kuin miehillä. Moni naissotilas jopa tajusi tämän ja heitä suututti tämä. Muistan muutaman sanoneen vihaavansa tällaista erityiskohtelua, koska siitä tulee sellainen tunne, että naiset tarvitsevat erityiskohtelua, vaikka se ei ole totta. Tämä on positiivista syrjintää, eli syrjintää (seksismiä, rasismia jne.), jossa henkilöä kohdellaan erityisellä (positiivisella) tavalla, kun ajatellaan tilanteen tai asian olevan liian hankala henkilölle. Toisin sanoen positiivinen syrjintä on erityiskohtelun antamista luullen sen olevan tarpeellista ja ystävällistä, mutta oikeasti se erityiskohtelu on alentavaa. Tästä kaikesta huolimatta naisetkin saivat aika paljon lokaa niskaansa.

Normien rikkominen

Naisen meneminen armeijaan on hyvin normaalista poikkeavaa. Sitä ei hirveästi odoteta, koska se ei ole pakollista, toisin kuin miehille. Kysyin monelta naissotilaalta, miksi he päättivät tulla varusmiespalvelukseen: suurin osa miehistä pitää armeijaa pakkopullana, jolloin on täysin sitä vastaan (ainakin palveluksen aikana). Sen takia monen on hankala päätellä naisten tulemista armeijaan. Kieltämättä suurimmaksi osaksi se oletus pitää paikkansa, sillä suurin osa naisista ei ole tai ei tule käymään armeijaa, koska sinne ei tarvitse mennä. Se on monen miehen olettama logiikka naisille. 

Kuva: TV-ohjelman Naissotilaat (2018) juliste

Sain yllättävän erilaisia vastauksia naissotilailta siihen, miksi he tulivat varusmiespalvelukseen. Suurin osa sanoi vain menneensä huvin vuoksi ajatellen sen olevan ihan mielenkiintoinen kokemus. Moni välivuoden pitävä ajatteli myös armeijan olevan järkevä tapa viettää se. Sitten oli tiettyjä henkilöitä, jotka ajattelivat, että jokaisen suomalaisen pitäisi käydä armeija. Tällainen isänmaallisuus kuulostaa harvinaiselta, varsinkin kun se tulee naisen suusta. Ainakaan kyseessä ei ole tekopyhä henkilö, sillä tunnen monta naista, jotka pitävät armeijan pakollisuutta hyvänä asiana, vaikka ei ole itse käynyt armeijaa. Sellainen asenne on mielestäni aika suppeamielistä, kun kannustaa jotain, mitä itse ei tarvitse tehdä. Siinä on sellainen “tämän tietyn asian pitää olla pakollista, jotta minun ei tarvitse uhrata henkeäni tai olla vaarassa, vaan muut tekevät sen puolestani” -tapainen asenne. Jatkaakseni moni myös halusi kokeilla omia rajojaan armeijassa. Ja tietenkin monen motivaationa oli johtajakoulutus, mikä olisi hyvää plussaa kenen tahansa ansioluettelossa. Jos itse olisin nainen, en ole varma olisinko mennyt armeijaan: konsepti normien rikkomisesta ja massasta erottumisesta olisi kiehtonut minua, mutta todennäköisesti olisin vain jatkanut omalla siviiliurallani etenemistä. Kiehtova ajatus naisesta armeijan korkeassa sotilasarvossa tulee minulle varmaan siitä, että fiktiossa sellaisten naishahmojen näkeminen on aika mielenkiintoista. Varsinkin sarjan Fullmetal Alchemist: Brotherhood (2009-2010) hahmot nimeltä Olivier Armstrong ja Riza Hawkeye ja muut heitä muistuttavat hahmot muista elokuvista ja sarjoista ovat hyviä esimerkkejä (hyvin kirjoitettuna) naisjohtajahahmoista. 

Naisten maskuliinisuus

Kerroin jo aiemmin armeijassa olevien naisten “äijä”-asenteesta. Tästä sanasta voisi ajatella naisten muistuttavan miehiä, ja kieltämättä monessa tilanteessa sukupuolta ei edes otettu huomioon varusmiesten samanlaisuuden takia. Tarkoitan “äijä”-asenteella tietynlaista rentoutta ja ryhmään sopeutumista, sekä tietysti naisten maskuliinisia puolia, kuten suorasanaisuutta ja aggressiivisuutta. En halua väittää, että komppaniassani olevat naiset eroaisivat hirveästi siviiliin jääneistä naisista. Kaikilla naisilla on maskuliinisia puolia, kuten kaikilla miehilläkin on feminiinisiä puolia. Silti sanoisin monen komppaniassani olleen naisen eroavan rohkeuden ja sietokyvyn kannalta. Lähes kaikki naissotilaat komppaniassani olivat hyvin kestäviä ja päättäväisiä pelkäämättä omien käsiensä likaamista, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Silti pitää sanoa, että osastoni naisten tuvassa oli oikeasti iso peili (muissa tuvissa ei ollut); oli hauskaa katsoa heidän kantavan sitä, kun muutettiin eri rakennukseen. 

Todellinen vapaaehtoisuus

Olen puhunut aikaisemmin siitä, että on väärin sanoa armeijan olevan vapaaehtoinen miehille, koska miesten on pakko valita kolmesta vaihtoehdosta jokin, ja armeijaa yleensä pidetään parhaimpana huonona vaihtoehtona. Muutenkin armeijan ajatellaan olevan paljon arvostettavampi ja hyväksyttävämpi kuin esimerkiksi siviilipalvelus. Naisilla sen sijaan on vaihtoehto, jolloin suurin osa valitsee menemättä palvelukseen. Naisten kannalta voidaan puhua todellisesta vapaaehtoisuudesta. Tämän takia useasti vitsailtiin siitä, että naisilla ei ole varaa valittaa armeijassa, sillä he ovat itse valinneet jättää siviilin mukavuuden. Moni naisista jopa kyseenalaisti tulemistaan armeijaan, kun koulutukset ja harjoitukset olivat hyvin kurjia ja rankkoja (tosin sitä tekivät miehetkin). Tämän takia naisia pidetään rohkeina, kun he menevät armeijaan: he uskaltavat jättää oman henkilökohtaisen siviilielämänsä ja -tavoitteensa väliaikaisesti taakseen. Sen sijaan miehiltä oletetaan sitä. Eikä edes oleteta, vaan pakotetaan. En ole täysin varma, jääkö naisille tyhjä olo armeijasta, jos he eivät pääse haluamaansa johtajakoulutukseen, sillä hyvin monella naisella on nimenomaan se mielessä. Silloin moni nainen voisi pitää armeijaa ihan samanlaisena pakkopullana kuin miehetkin pitävät sitä. Naisten vapaaehtoista armeijaa ymmärtäisi myös paremmin, jos heidän tavoitteenansa olisi jäädä armeijaan töihin. Sellaisessa tapauksessa sen ymmärtäisi yhtä helposti kuin yliopistoon menemisen haluamalleen alalle. 

Kuva: https://www.lapinkansa.fi/armeija-tekee-pojista-miehia-ja-tytoista-naisia-mu/1929913

Vaikka moni on naisten menemistä armeijaan vastaan, sitä myös suositaan jonkin verran joissakin piireissä. Naisille armeijaa voi pitää hyvänä kokemuksena samalla tavalla kuin työkokemusta, eli siitä voi olla apua uralla. Syy tälle on nimenomaan vapaaehtoisuus: miehiltä odotetaan armeijan käymistä, joten sitä ei pidetä niin ihmeellisenä miesten kesken: parhaimmillaan se on yhdistävä kokemus. Naisille sen sijaan armeija on ikoninen kokemus, mitä jokainen nainen ei koe, jolloin se auttaa erottumaan joukosta hyvin helposti. Jopa itseäni kiinnosti enemmän naisten tuleminen armeijaan kuin miesten valitseminen armeijan ja siviilipalveluksen välillä. Uskon tälle ihmetykselle ja ylistämiselle olevan syynä konseptin suhteellinen tuoruus. Siitä ei ole kauan aikaa, kun naiset saivat ensimmäistä kertaa suorittaa varusmiespalveluksen. Kyseessä voi olla myös asian ihannointi siitä, että nainen on armeijan suoritettua onnistunut olemaan samalla tasolla fyysisesti ja henkisesti miesten kanssa, ja johtajakoulutus olisi hyvää plussaa sukupuolesta huolimatta. Lyhyesti sanottuna naisten menemistä armeijaan ihannoidaan samasta syystä kuin mitä tahansa ikonista tai harvinaista kokemusta; se tekee ihmisistä mielenkiintoisen kuuloisia, mikä auttaa työelämässä ja henkilökohtaisessa elämässä. 

Kuuluvatko naiset armeijaan?

Mielestäni on väärin kysyä kuuluvatko naiset armeijaan, koska kyseessä ei ole yhden sukupuolen pätevyys, vaan yksilöiden. Moni nainen on parempi sotilas kuin moni mies ja moni mies on parempi sotilas kuin moni nainen. Pelkästään naisen motivaatio ylipäätään mennä varusmiespalvelukseen vapaaehtoisesti osoittaa naisen olevan valmis armeijaelämykseen. Sille on kuitenkin ihan luonnollisia syitä, miksi naisten menemistä armeijaan kyseenalaistetaan: erityiskohtelu, perinteet, naisten yleisesti heikompi keho, konservatiivisuus ja silloin tällöin jopa seksismi. Tosin nämä eivät saisi olla syitä estää tai lannistaa naisia menemästä armeijaan halutessaan. Olen monesti sanonut monille naispuolisille kavereilleni vitsillä, että heidän pitäisi mennä armeijaan, jotta he ymmärtäisivät, minkälaista siellä on. Kieltämättä se olisi mielenkiintoista, jos olisi yleinen trendi naisille mennä armeijaan, tai jos se olisi heillekin pakollista. Se varmasti opettaisi heitä ja saisi heidät arvostamaan siviilielämää ihan eri tavalla. Tosin naiset ovat yleisesti tunteellisesti herkempiä kuin miehet, joten tällaisessa tilanteessa armeijan rakenne ja tavat saattaisivat pahimmassa tapauksessa muuttua hyvin radikaalisti “helpompaa” armeijaa kohden, jolloin armeijaa ei enään voisi kutsua armeijaksi. 

Kuva: https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/isot-puolueet-yksimielisia-naiset-pitaa-kaskea-armeijan-kutsuntoihin/

Vaikka olen antanut blogieni kautta aika negatiivisen kuvan armeijasta, suosittelen naisia harkitsemaan armeijan suorittamista. Olisi kiehtovaa nähdä, jos tämä ilmiö yleistyisi. Jos naisiin kohdistuva erityiskohtelu saataisiin kokonaan lopetettua, armeija olisi tasa-arvoisempi sukupuolia kohtaan. Sanoisin myös, että naisten oleminen armeijassa vähentäisi toksista maskuliinisuutta, loisi sukupuolien välistä moninaisuutta ja saisi monipuolisempaa keskusteluseuraa. Yleisestikin on mukavampaa olla osa keskustelua, minkä yksilöt ovat erilaisia joko sukupuolen, taustan, kokemusten tai ihan minkä vain erojen kautta. Nimittäin armeijassa tuvan (ja tupien) väliset keskustelut olivat hyvin tärkeitä mielenterveyden kannalta. Tosin suositteluni voi myös johtua “minulla ei ollut kivaa, joten muidenkin pitää kärsiä” -asenteesta, mutta siitä huolimatta armeija on vain tietynlaisille ihmisille nautittavaksi. Miesten kesken ei voi hirveästi valita, mutta naisena voi mielenkiinnon herätessä päättää, että onko armeija häntä varten. Jos jotain, niin ainakin se on tehokas ja mielenkiintoinen tapa viettää välivuosi. 

Inttiaihe 2/5: Toksinen maskuliinisuus

 

Monelle tulee armeijasta mieleen miehekkyys. Sitä pidetään miehekkäänä, kun menee armeijaan ja moni jopa sanoo armeijassa muuttuvan mieheksi. Suomessa miehiltä lähes aina odotetaan armeijaan menemistä, koska sitä pidetään niin isona normina miehille. Tosin miehekkyyden määritelmä on aika epäselvä. Yleisesti miehekkyydellä tarkoitetaan vahvuutta ja käyttäytymistä, mitä odotetaan jokaiselta mieheltä: sodassa taisteleminen on miehekästä, tappelun voittaminen on miehekästä, rohkeus on miehekästä jne. Miehekkyys itsessään ei ole huono asia, sillä monet perinteisen miehekkyyden ominaisuudet ovat syystäkin suotavia. Kaikkien mielestä rohkeus, päättäväisyys ja vahvuus ovat hyviä piirteitä ihmisissä, niin miehissä kuin naisissakin. Historiankin kannalta nämä piirteet ovat auttaneet ihmisiä selviytymään. Tosin perinteisessä miehekkyydessä on monia ongelmia, mistä on viime vuosina puhuttu paljon. Jääräpäisyyttä, uhkarohkeutta, isottelua ja usein jopa ylimielisyyttä (itseluottamukseksi naamioituna) pidetään myös miehekkyyden ominaisuuksina. Sitten on ongelma miehekkyyden päinvastaisella roolilla, feminiinisyydellä. Yleisesti aina odotetaan miesten olevan miehekkäitä ja naisten naisellisia luoden yhteiskuntamme sukupuoliroolit. Tämän takia moni on sitä vastaan, että naiset menevät armeijaan, sillä sitä pidetään miesten kokemuksena, ei naisten. Sama pätee miehiin, jotka eivät saisi sukupuoliroolien perusteella esim. työskennellä naisvaltaisilla aloilla tai käyttää meikkiä. Tällaista käyttäytymistä kutsutaan toksiseksi maskuliinisuudeksi (toxic masculinity). 

Kuva: https://www.thedailystar.net/opinion/perspective/what-the-antidote-toxic-masculinity-1478401

Rehellisesti sanoen en tiedä onko ‘toxic masculinity’ -termille järkevää suomalaista termiä, joten kutsun sitä vain toksiseksi maskuliinisuudeksi. Toksista maskuliinisuutta tapahtuu vieläkin jatkuvasti arjessa, vaikka se onneksi on vähentynyt vuosien varrella. Silti armeijassa se on vieläkin hyvin vahvassa osassa. Syy tälle on se, että armeija on paikka, jossa perinteisen miehekkyyden ominaisuuksia suositaan. Siellä halutaan varusmiesten olevan vahvoja, siellä halutaan varusmiesten olevan rohkeita ja tietenkin siellä halutaan varusmiesten olevan itsenäisiä ja päättäväisiä. Mutta minkäänlaisia feminiinisyyden ominaisuuksia automaattisesti pidetään heikkouksina; yleisiä feminiinisyyden piirteitä ovat myötätunto, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Se on hyvin ärsyttävää, että näinkin luonnollisten tunteiden ilmaiseminen on niin hankalaa. Muutamaa yksilöä lukuun ottamatta toksinen maskuliinisuus oli iso osa koko armeijaa alusta loppuun, ja en pitänyt siitä.

Mitä toksinen maskuliinisuus on?

Yleensä toksisella maskuliinisuudella tarkoitetaan miesten negatiivista käyttäytymistä, mikä johtuu yhteiskunnan sukupuolirooleista. Stereotyyppinen  näkemys miehekkäästä miehestä on sellainen, mihin usein suorasti tai epäsuorasti yritetään päästä, fyysisesti tai henkisesti. Yhteiskunta myös usein suosii perinteisiä miehekkäitä miehiä, mitkä useissa kulttuureissa ovat dominoivia, päättäväisiä ja jopa väkivaltaista käytöstä on usein suosittu. Esimerkiksi elokuvien ja sarjojen maskuliiniset mieshahmot ovat yleensä väkivaltaisia tavalla tai toisella. Näiden pyrittyjen piirteiden kautta syntyy monesti muitakin negatiivisia piirteitä, kuten seksikkyyttä, epäkohteliaisuutta ja kiusaamista. Elokuvan Beauty and the Beast (1991) hahmo nimeltä Gaston on toksisen maskuliinisuuden ilmentymä.

Kuva: https://stage.innovationunit.org/thoughts/be-a-man-toxic-masculinity-social-media-and-violence/

Lähes kaikki meistä ovat olleet osa tätä kyseistä ongelmaa jollakin tavalla tajuamatta. Tosin usein se ei ole niin vakava asia kuin miltä se kuulostaisi. Kuten sanoin, toksinen maskuliinisuus on harventunut vuosien varrella. Silti me kaikki olemme olleet osa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloa. Jos olette joskus sanoneet “ole oikea mies”, “pojat ovat poikia” tai jopa sen kaikkein selkeimmän toksisen maskuliinisuuden esimerkin “älä itke”, olette olleet osa ongelmaa. Tällaisten asioiden sanominen saa henkilön ajattelemaan, että jokin harvoin miehien tekemä asia on jotenkin väärin ja se pitäisi lopettaa. Jopa tällaisten asioiden sanominen vitsillä luo henkilölle epäilyksiä omasta miehekkyydestään. Armeijassa tällaista kuulee hyvin paljon, etenkin “ole mies” tai “käyttäytykää kuin miehet” ovat usein kuultuja lauseita. “Pojat ovat poikia” -lause saattaa tuntua harmittomalta asialta, mitä sanotaan lapsista, mutta tällä lauseella usein puolustetaan jotain käytöstä, minkä ei kuuluisi olla hyväksyttävää. 

Kuva: https://reflector.uindy.edu/2018/10/10/toxic-masculinity-creates-a-society-that-can-be-dangerous/

Jopa naiset ovat osa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloa. Naiset eivät välttämättä sano asioita, kuten “ole oikea mies” tai “älä itke” (riippuen tilanteesta), mutta sukupuoliroolien takia naisetkin odottavat miehiltä tietynlaista käytöstä. Tällöin naiset usein sanovat “jos olisit oikea mies, …” tai jotain sen tapaista. Toisaalta naisillakin on heidän omat sukupuoliroolinsa, joten miehet odottavat heiltäkin tietynlaista käytöstä. Olen kuullut tapauksista, joissa tytöillekin on sanottu “älä itke” ja muuta tämän kaltaista, mutta yleensä naisilta odotetaan tietynlaisen vaatetuksen käyttämistä, meikin käyttöä, rauhallista käytöstä (verrattuna miehiin) ja tietynlaista uravalintaa. Naistenkin sukupuoliroolien kannattamista voi periaatteessa pitää toksisen maskuliinisuuden piirteenä; olettaen naisten jäävän kotiin kotiäidiksi työuran sijaan on monella tavalla perinteisen feminiinisyyden kannattamista. Kotiäidiksi jääminen ei ole huono asia, mutta jos ajattelee miehenä olevansa perheessä hierarkian yläpuolella tienaten perheen tulot, se on varsinkin nykymaailman kriteerien perusteella selkeää toksista maskuliinisuutta.

Maskuliinisuus armeijassa

Yksi selkeimmistä toksisen maskuliinisuuden esimerkeistä on siviilipalveluksen vihaaminen: lähes kaikki puhuvat siitä negatiivisella sävyllä. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnosta onko henkilö suorittanut varusmies- tai siviilipalveluksen, mutta ilmeisesti moni ei ole yhtä suvaitsevainen armeijassa siviilipalveluksen suhteen. Tietenkin siviilipalvelusta alistettiin myös vitsillä, kuten lukiossa ammattikoulua ja päinvastoin. Siitä huolimatta on naurettavaa, että jopa nykyään moni ajattelee siviilipalveluksen olevan paikka, mihin naiselliset ja kunniattomat miehet menevät. Kerran yksi alikersanteistani kysyi käytävällä, miksi en mennyt siviilipalvelukseen. Annettuani vastauksen hän sanoi: “Hyvä, muuten olisi tullut turpaan.” Jopa armeijan ulkopuolella siviilipalvelusta ei katsota hyvällä silmällä; en usko edes monen omassa perheessäni hyväksyneen sitä, jos olisin mennyt siviilipalvelukseen. Ajatellen armeijan, paikan, missä on epämukavat oltavat ja hyvin vähän yksityisyyttä, olevan ainoa ja oikea paikka kaikkien miehien käytäväksi on naurettavan selkeää toksista maskuliinisuutta. 

Kuva: https://www.nytimes.com/2020/10/22/us/masks-toxic-masculinity-covid-men-gender.html

Armeijassa esiintyvä toksinen maskuliinisuus vaikuttaa luonnollisesti kaikkien käyttäytymiseen. Tietenkin moni tuvan keskusteluista olivat sivistyneitä ja järkeviä, mutta keskusteluissa oli aina tietynlainen ilmapiiri, mikä piti keskustelun tietynlaisena: tuvassa tapahtuvat keskustelut ovat koko tuvan kuulemia, jolloin jopa henkilöt, jotka eivät osallistu keskusteluun, vaikuttavat siihen. Tämän takia keskusteluissa ei hirveästi avauduttu, ellei kyseessä ollut aihe, missä miehekkyys ei ollut vaakalaudalla, kuten erilaiset skenaariot, koulu, työ jne. Armeija ei ole paikka perinteisille feminiinisille piirteille. Jos on homoseksuaali tai harrastaa jotakin epämiehekästä urheilua, kuten tanssia, siitä tulee saamaan paljon lokaa niskaansa armeijassa.

Toksinen maskuliinisuus on ihan ymmärrettävää armeijassa. Ei sen takia, että se olisi hyväksyttävää, vaan siksi, koska puolustusvoimat suosivat “kovuutta”. Käyttäytymällä kuin perinteinen toksinen maskuliininen mies muistuttaa aika paljon monia armeijan suotavia sotilaita. Tietynlainen tunteettomuus, kyynisyys, jääräpäisyys, säälimättömyys ja tylyys kieltämättä kuulostavat hyvän sotilaan ominaisuuksilta, etenkin sodassa. Mutta jopa sodassa tällainen käytös ei olisi järkevää tai käytännöllistä. Sodan ollessa niin ankaraa ja rankkaa, tällainen “miehinen” käytös ja sen jatkuva suosiminen loisi huonon motivaation, ilmapiirin ja moraalin.  Eikös sota ja mikä tahansa hankala tilanne ole sellainen, jossa pitäisi suosia avautumista ja jopa herkkyyttä pelkästään henkisen mielenterveyden takia? Tietenkin vaikeissa tilanteissa pitää pystyä olemaan vahva, henkisesti ja fyysisesti, mutta käyttäytymällä kuin ”oikea” mies ei tee kenenkään elämästä parempaa. Vaikka ryhmässä vain muutama käyttäytyisi toksisen maskuliinisuuden mukaan, ryhmäpaineen takia se on leviävää negatiivista käyttäytymistä tai hyväksymistä.

Kuva: https://oroddhofoundation.org/blog/the-roots-of-toxic-masculinity/

Yksi ärsyttävimmistä asioista armeijassa oli jatkuva alfauroskäytös. Uskon suurimman osan tajuavan mitä tällä tarkoitetaan: lyhyesti sanottuna se tarkoittaa “miehekästä” olemusta olemalla rohkea (isotteleva), päättäväinen (jääräpäinen) ja dominoiva (epäkunnioittava). Onneksi moni ei tehnyt tätä, mutta sanoisin noin kolmasosan varusmiehistä olleen tällainen koko armeijakokemukseni aikana. Isottelukin pystyy olemaan leikkimielistä, mutta kun se tapahtuu joka päivä ilman mitään syytä, se ei ole enään hauskaa. Pieneltä asialta kuulostava, silti pitkällä aikavälillä hermoja raastava teko oli oven edessä seisominen tahallaan vain ollakseen toisen henkilön tiellä, samalla isotellen. Tätä tapahtui jatkuvasti, ja muutenkin oman “miehekkyyden” todistaminen loi aika samanlaisia tilanteita armeijassa. Armeijassa oli myös muutama homofoobikko, minkä väittäisin olevan myös toksista maskuliinisuutta ollen jotain “naisellista” asiaa vastaan. Toksista maskuliinisuutta näkee kaikkialla yhteiskunnasta ja kulttuurista huolimatta. Siitä huolimatta se on vielä nykyään hyvin vahvaa ja näkyvää armeijassa. Mielestäni armeijan tapoja ei saisi muuttaa, koska silloin kyseessä ei enään olisi armeija, mutta toksisen maskuliinisuuden suosiminen on poikkeus. Yleisestikin miehekkyyden näkemys pitäisi muuttaa. 

Mistä toksinen maskuliinisuus johtuu?

Uskon toksisen maskuliinisuuden johtuvan historiasta ja yhteiskuntamme kehityksestä. Esihistorian aikana miehet olivat ne, jotka metsästivät, puolustivat yhteisöä ja olivat yleisesti hallitsevat osapuolet, hierarkian ja fyysisyyden kannalta. Silloin “miehekkyys” oli pakollinen osa selviytymistä, sillä silloin miesten piti olla fyysisesti vahvoja. Tunteiden näyttäminen saa miehet näyttämään heikoilta ja haavoittuvaisilta, joten strategisesti sitä ei hirveästi suosittu. Jälleen kerran näistä asioista ei voi tietää varmasti, ehkä tunteiden ilmaiseminen olikin yleistä esihistorian aikana. Kuitenkin ajan kautta miehille on kehityksen kautta syntynyt käsite sille, mikä on ideaalista miehille: miehekkyys on suotavaa selviytymisen kannalta. Tosin elämme nykyään ajassa, jossa käytöksemme ei suoranaisesti vaikuta selviytymiseemme yksilönä tai yhteisönä. Silti nämä ikivanhat ideaalit miehille ovat jäänet osaksi yhteiskuntamme sukupuolirooleja, vaikka niistä onneksi on tullut paljon joustavampia. Yhteiskunta vieläkin painostaa molempia sukupuolia käyttäytymään juuri tietyllä tavalla. 

Kuva: https://albanhuber.com/why-toxic-masculinity-is-a-problem-that-affects-us-all/

Toksisen maskuliinisuuden syyt eivät johdu pelkästään vanhanaikaisista ideaaleista ja tavoista, vaan myös biologiasta. Yleistettynä moni mies on aika ylpeä, jääräpäinen ja äkkipikainen, etenkin naisiin verrattuna. Tarkoitukseni ei ole sanoa, ettei naisilla olisi näitä ominaisuuksia; yleistän yhteiskunnan, kulttuurin ja tietenkin omien kokemusteni perusteella. Ylpeydellä tarkoitan suurimmaksi osaksi miesten egoa, minkä murskaaminen luo tilanteita, missä toksinen maskuliinisuus on vahva. Yleensä ylpeyden murskaamiseen liittyy miehekkyyden tai pätevyyden alistaminen tai kyseenalaistaminen, jolloin miehillä on usein tapana todistaa miehisyytensä. Asiaan ei välttämättä edes liity miehekkyyden todistaminen, vaan käyttäytymällä “miehekkäästi” haluamatta. Esimerkiksi tunteiden tukahduttaminen, kovan ulkomuodon säilyttäminen ja pitämällä väkivaltaa vallan osoittajana luovat toksisen maskuliinisuuden. Tunteiden näyttämistä sen takia vältetään monissa piireissä, koska ei haluta tulla tuomituiksi. Monen ego kärsii, kun esittää itsensä heikkona ja haavoittuvaisena. Urheilussa moni urheilija edustaa toksista maskuliinisuutta: varsinkin nyrkkeilyssä ja jääkiekossa olen huomannut monen urheilijan käyttäytyvän hyvin “miehekkäästi” olemalla hyvin epäkunnioittava ja isotteleva jopa pelin/kierroksen ulkopuolella. Yleisesti käyttäytymällä kuin alfauros on toksista maskuliinisuutta. Urheilussa ja muussakin puolustavassa tilanteessa heikkouksien näyttäminen ei ole järkevää, mutta turha isottelu ja epäkunnioitus eivät ole terveellisiä tapoja tehdä niin.  Naisten egon murskaamisen toimenpiteet ovat hyvin erilaisia verrattuna miehiin. Naisten kannalta ei voi edes varsinaisesti puhua toksisesta feminiinisyydestä (toxic femininity), vaan pikemminkin vain normaalista kateudesta, vihasta tai turhautuneisuudesta. 

Sukupuoliroolit

Miehenä puhun nyt aika paljon miesten ongelmasta luonnollisesti, mutta en silti voi sivuuttaa molempien sukupuolien välisiä ongelmia liittyen sukupuoliroolien luomiin paineisiin. Tietenkään en voi puhua naisten ongelmista oman kokemukseni perusteella; en ole asemassa, missä voin sanoa tietäväni heidän ongelmistaan enemmän kuin he. Siitä huolimatta mielestäni kaikkien pitäisi edes yrittää ymmärtää kaikkien sukupuolien välisiä ongelmia, ja tajuta kaikkien olevan osa ongelmaa jollakin tavalla, vaikka emme välttämättä tajuaisi sitä. Sukupuoliroolien ollessa niin vanhanaikaiset, odottaisin edes oman sukupolveni sivuuttavan ne monessa tilanteessa, mutta armeijassa tajusin jopa oman sukupolveni olevan samojen sukupuoliroolien paineiden alla. Vanhanaikaisuus ei ole asia, mikä katoaa ajan myötä, vaan pikemminkin harventuu. 

Kuva: https://fi.pinterest.com/pin/534732155737877242/

Tosin naisilla on nykyään yksi etu miehiin sukupuoliroolien rikkomisessa: naisten ollessa historian aikana miesten varjossa on luonut arvostetun tavoitteen naisille nyt, kun heillä on länsimaissa aika samat oikeudet kuin miehillä. Tällä ideaalisella tavoitteella tarkoitan uravalintoja. Naisia ylistetään hyvin paljon, kun he rikkovat työhön liittyviä sukupuolirooleja, kuten pääsemällä johtoon miesvaltaisella alalla. En puhu pahaa tällaisista henkilöistä, sillä he ovat yleensä tehneet paljon työtä päästäkseen nykyiselle asemalleen. Mutta heitä yleensä ylistetään enemmän kuin esimerkiksi miehen pääsemistä naisvaltaisen alan johtoasemaan. Tällöin mies saa hyvin ikävää kritiikkiä, jälleen kerran, toksisen maskuliinisuuden takia. Jopa poliittisesti ja arvollisesti naisia ylistetään enemmän kuin miehiä monessa tilanteessa. Väitän, että naispresidentin pääseminen virkaan on (yleensä) suurempi asia kuin miespresidentin nouseminen virkaan välittämättä henkilön pätevyydestä. Odotan innolla sitä päivää, kun USA:han tulee ensimmäinen naispresidentti, sillä siitä media tulee uutisoimaan sukupuolirooleja rikkovana hetkenä, vaikka kyseessä voisi olla joku, joka ei selkeästi olisi sopiva valinta presidentiksi. USA:n presidenteistä puheenollen presidentin puolison virka on Yhdysvaltain ensimmäinen nainen (first lady), eli muuttuisiko naispresidentin tullessa puolison viran nimi Yhdysvaltain ensimmäiseksi mieheksi/herraksi? Nimittäin jos miehen virka on “Yhdysvaltain ensimmäinen nainen”, se ei ole hirveän edustuksellista. Ja tähänkin liittyy toksinen maskuliinisuus. Tosin naispuolisia pomoja kutsutaan myös esimiehiksi ja monissa muissakin tilanteissa naisten nimitykset ovat miehiin liittyviä. Jopa englannin kielessä sanaa “man” käytetään miessukupuolen lisäksi maailman ihmisten kuvaamisessa.

Tästä kaikesta huolimatta on sanottava, että tietyt sukupuoliroolit ovat ihan järkeviä. Sukupuoliroolit eivät varsinaisesti ole huonoja asioita, mutta niiden absoluuttinen noudattaminen ja suosiminen luovat niistä hyvin negatiivisia ja ahdasmielisiä. Joskus niiden rikkominen luo typeriä tilanteita. On hyvä pitää tietyt sukupuoliroolit, kun kyseessä on historiaan ja faktoihin perustuva tapaus. Mielestäni hyvät sukupuoliroolit perustuvat pikemminkin fyysisiin rooleihin, eikä niinkään tapoihin tai tyyleihin. Jos mies haluaa käyttää mekkoa, siitä vain. Jos nainen haluaa olla poikatyttö (tomboy), siitä vain. Tällainen ihmisten persoonien monipuolisuus tekisi muutenkin arjesta aika mielenkiintoisen. Pitää aina muistaa, että henkilön käyttäytyminen ei perustu sukupuoleen: sukupuoliroolit ja sukupuoli ovat kaksi hyvin eri asiaa.

Terveellinen maskuliinisuus

Se on naurettavaa, että niin moni pitää tunteiden ilmaisemista heikkoutena ja mahdottomana hyväksyä. Oma määritelmäni terveelliselle miehisyydelle on kestävyyden, ystävällisyyden, vahvuuden ja uskon yhdistelmä. Tällainen määritelmä pitäisi miehiä fyysisesti ja henkisesti vahvoina pitäen ideaaliset ominaisuudet hyvin terveellisinä. Tämän kautta ei olisi myöskään turhamaista alfauroskäyttäytymistä. Terveellisen maskuliinisuuden näyttäminen mediassa ja kulttuurissa on onneksi yleistynyt viime vuosina. Varsinkin populaarikulttuurissa nykyään suositaan enemmän hahmoja, jotka ovat hyvää vaikutusta yleisölle. Parhaimmat esimerkit hahmoista, jotka edustavat terveellistä maskuliinisuutta, ovat Aragorn Lord of the Rings -elokuvista sekä oikeaan henkilöön perustuva Desmond Doss elokuvasta Hacksaw Ridge (2016). Molemmat ovat rohkeita ja vahvoja sotureita, jotka sodasta huolimatta pystyvät avautumaan, osoittamaan tunteita ja olemaan haavoittuvaisia. Itse arvostan hyvin paljon, kun mies uskaltaa näyttää tunteitaan, koska se osoittaa miehen olevan vahva henkisesti. Välittämisen ja myötätunnon näyttäminen on todellisen vahvuuden merkki, niin naisille kuin miehillekin.

Inttiaihe 1/5: Alikersantin ja alokkaan välinen valtasuhde

 

Kun menee ensimmäisen kerran armeijaan, yhdet ensimmäisistä auktoriteeteista ovat varusmiesjohtajat, eli alikersantit (alik) ja upseerikokelaat (kok). Upseerikokelaat tulevat vasta myöhemmin kuvioihin palveluksen aikana, joten alokkaat saavat ensimmäisen tottumuksen armeijan kuriin alikersanttien kautta. Yleensä kun mietimme ihmisiä, joilla on minkäänlaista valtaa tai auktoriteettia, mietimme henkilöitä, jotka ovat selkeästi vanhempia ja kokeneempia. Sen takia on outoa, kun ensimmäiset tapaamamme auktoriteetit armeijassa ovat yleensä vain muutaman vuoden vanhempia, joskus jopa samanikäisiä tai jopa nuorempia. Sellainen asetelma luo aika paljon ristiriitaisia ajatuksia johdosta. Tosin sama tunne on lapsena koulussa, kun ajattelee vuoden vanhempien olevan jostakin syystä paljon vanhempia kuin itse. Jotenkin vuoden vanhemmat opiskelijat vaikuttivat paljon suuremmilta ja kypsemmiltä. Samoin käy usein armeijassa; muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta moni varusmiesjohtaja vaikutti mielestäni paljon vanhemmalta kuin mitä he oikeasti olivat. Alikersantin ja alokkaan välinen suhde on teoriassa aika kiusallinen molemmin puolin, sillä alokkaiden kuuluisi aina puhutella alikersanttia kuin varusmiesjohtajalla olisi vuosien kokemus, kun taas alikersantin pitää ylläpitää kuria lähes samanikäisten henkilöiden parissa. Minulla ei koskaan ollut ongelmaa noudattaa alikersanttien käskyjä, mutta kieltämättä usein ärsyttää joutua tilanteeseen, missä henkilö vain puolen vuoden koulutuksella esittää olevansa asiantuntija. Asiaa pahensi se, jos valta nousi henkilöllä päähän, mitä tapahtuu aika paljon.

Kuva: https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotilasarvot_Suomen_puolustusvoimissa

Itse en toiminut alikersanttina varusmiespalvelukseni aikana (onneksi), joten en pysty kertomaan alikersantin ja alokkaan välisestä suhteesta johtavan osapuolen näkökulmasta. Olen tosin puhunut tästä asiasta monen henkilön kanssa, jotka toimivat alikersantteina, joten olen sentään saanut muiden alikersanttien näkökulmia. Puhun myös paljon nimenomaan alokkaista, vaikka samanlainen suhde jatkuu alokaskaudenkin jälkeen, kun virallinen sotilasarvo on joko tykkimies, matruusi, kaartin jääkäri tai jokin muu. Keskityn silti erityisesti alokkaan näkökulmaan, koska alokkaana alikersantin ja alokkaan välinen valtasuhde on vahvimmillaan koko varusmiespalveluksen aikana. Se on myös aikaa, jolloin alikersantit pääsevät ensimmäistä kertaa johtamaan palveluksensa aikana. Kyseessä on siis aika, jolloin molemmat osapuolet oppivat jotain uutta. Alokaskauden jälkeen molemmat osapuolet ovat jo oppineet käytänteitä, tapoja jne.

Alokkaan asema

Alokkaana joudut tilanteeseen, missä et ole aikaisemmin ollut elämäsi aikana. Aluksi ei välttämättä edes ajattele kuka johtaa tai millä tavalla, koska suurin osa on utelias oppimaan, millainen armeija tulee olemaan. Jälleen kerran moni alikersantti jopa näyttää tai kuulostaa vanhemmalta, joten sitä ei sen takia hirveästi kyseenalaista. Miettiessäni tätä jopa elokuvissa yleensä näytetään huomattavasti vanhempi henkilö alikersantin tai kersantin osassa. Kuitenkin ajan myötä tajuaa, että alikersantit, iästään huolimatta, eivät ole tilanteessa, jossa he saavat kohdella alokkaita samalla tasolla olevina: alikersanteilla on valtuudet käskyttää alokkaita suhteellisen ankarasti ylläpitääkseen kuria. En kritisoi sitä, mutta sellaisessa tilanteessa samanikäisten pomottaminen ei tunnu niin mukavalta, vaikka kyseessä olisi hyvä johtaja. Kyseessä on myös tilanne, jossa heidän käskyjen tottelemattomuus on rikos. Kuvitelkaa, että samalla luokalla oleva pomottaisi samanikäisiä opiskelijoita koulussa: jos näin normaalisti tapahtuisi, ketään ei kiinnostaisi, mutta kuvitelkaa, että tämän kyseisen henkilön käskyjen noudattaminen on pakollista lain mukaisesti. Siinä tapauksessa lähes kaikki tottelisivat häntä hyvin vastahakoisesti. Siltä se usein tuntui armeijassa, kun joku samanikäinen käskytti.

Kuva: https://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/516406/Joka+17+alokas+keskeytti+kahden+ensimmaisen+viikon+aikana

Tosin jälkeenpäin ajateltuna mieluummin alikersantit opettavat alokkaille perusteet monen kersantin tai ylikersantin sijaan. Kersantit ja ylikersantit ovat kokeneempia kuin alikersantit, mutta he ovat yleensä paljon tiukempia koulutusten suhteen. Toisaalta sekään ei aina pitänyt paikkaansa: muutama kouluttaja oli hyvin rento ja ystävällinen tietäen, mikä on paras tapa opettaa alokkaita pitkän kokemuksensa ansiosta. Puhuin aikaisemmassa armeijaan liittyvässä blogissani siitä, että alokkaille asiat opetetaan pakon takia, eikä oppimisen takia. Moni kouluttaja sen sijaan teki parhaansa, jotta alokkaat oppisivat opetetut asiat mahdollisimman hyvin. Monesti olisin halunnut, että nämä tietyt kouluttajat pitäisivät komppanialleni enemmän koulutuksia. Alikersanttienkin pitää silti oppia kouluttamaan ja johtamaan, joten kokeneet kantahenkilökunnan jäsenet eivät tietenkään pysty järjestämään kaikkia koulutuksia. Kaikesta tästä huolimatta suurimmaksi osaksi alikersanttien käskyttäminen ei yleensä haitannut niin paljon, koska siihen tottui aika nopeasti. 

Alikersantin asema

Ennen seuraavan saapumiserän alokaskautta alikersantit eivät ole päässeet virallisesti johtamaan ketään. En tietenkään tiedä, millaisia alikersanttien koulutukset ovat, mutta johtamisharjoituksista huolimatta alokkaat ovat ensimmäiset johdettavat alikersantin varusmiespalveluksen aikana. Olen kuullut jonkin verran siitä, mitä alikersantit joutuvat ja pääsevät tekemään heidän omassa koulutuksessaan. Tietääkseni he saavat aika selkeän koulutuksen alempiarvoisten johtamisesta. Kaikesta koulutuksesta huolimatta uskon suurimman osan johtajakoulutuksesta alkavan vasta alokkaiden kanssa, koska silloin vasta ymmärtää, mitä tekee oikein ja mitä tekee väärin. Alikersanttejakin voi siis sanoa aika kokemattomiksi henkilöiksi. Tosin alokkaat ovat alikersantteihin verrattuna amatöörejä. Tällöin alikersantit luovat tietynlaista auktoriteettia tietämällä armeijasta paljon enemmän kuin alokkaat. Ikäerosta huolimatta alikersantit saavat luotua auktoriteettia pelkän tiedon ja ymmärtämisen ansiosta.

Kuva: kohtaus elokuvasta Tuntematon sotilas (2017)

Alikersanttina on sellaisessa asemassa, jossa olet kahden eri arvon välissä. Tavallaan tämä pitää paikkansa sotilasarvosta huolimatta; jopa alokaskauden jälkeen tykkimiehet, matruusit ja muut ovat sotilasarvoltaan korkeammalla kuin seuraavan saapumiserän alokkaat. Alikersanttina johdossasi ovat vain alokkaat, eli alikersanttina on silti hierarkian alapäässä. Jostain syystä on aina outoa nähdä joku, jolla on auktoriteettia minuun, herroittelevan jotain ylempiarvoisempaa. Alikersanttien ollessa niin hierarkian alapuolella heitä usein kohdellaan samalla tavalla kuin alokkaita. Monet kouluttajista antoivat yhtä pahaa palautetta varusmiesjohtajille kuin varusmiehille. Siitäkin huolimatta moni kantahenkilökunnan jäsen suosii luonnollisesti alikersantteja. Alikersanttina ei siis automaattisesti päädy hirveän korkeaan asemaan, vaikka alokaskaudella tuntui, että alikersanttien työ oli paljon helpompaa. Silloin ei tosin ota huomioon alikersanttien velvollisuuksia; heidän pitää jatkuvasti ylläpitää ja vahtia alokkaita. Johtotehtävät eivät ole niin helppoja kuin mitä olettaisi. Kaikki haluavat korkea-arvoisten oikeudet, mutta velvollisuudet jäävät yleensä huomioimatta. Alikersanteilta myös odotetaan paljon enemmän kuin alokkailta.

Hyvin usein alikersanteilla nousee saamansa valta päähän. Rehellisesti sanoen en edes ole niin vihainen siitä. Todennäköisesti olisin itsekin leikkinyt vallalla alikersanttina. Se on mielestäni ihan normaali reaktio, että valtaa saadessaan automaattisesti ottaa tilanteesta ilon irti. Silti siitä ei saisi nauttia liian paljon. Usein valtaa käyttäessä alikersantit sivuuttivat kokonaan alokkaiden inhimilliset tarpeet ja virheet, mikä ärsytti. Jopa simputusta tapahtui tämän takia. Moni valtaa saadessaan alkaa usein kohdella alaisiaan ihan eri tavalla. Alikersantin asemassa ei aina pysty olemaan kohtelias, jolloin moni käskyistä tai jopa normaalista puhuttelusta kuulostaa hyvin epäkohteliaalta. Tämä varmasti johtuu siitä, että alikersantit tietävät olevansa sellaisessa tilanteessa, jossa he oikeasti voivat puhua rumasti muille ilman seurauksia; en nimittäin usko monen valittavan epäkohteliaisuudesta armeijassa. 

Erilaiset alikersantit

Armeijassa oli mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaisia varusmiesjohtajat olivat. Jopa oman saapumiseräni alikersanttien toimenpiteet olivat aika erilaisia. Tosin jälkeenpäin mietittynä hirveän moni heistä ei jäänyt muistiin positiivisin ajatuksin. Se ei aina johtunut siitä, että he olisivat huonoja johtajia, vaan he olivat vain helposti unohdettavia. Monelle alikersantillekin armeija on hyvin pakotettua, joten palveluksen aikana ei jaksa panostaa tiettyihin asioihin. Tällaiset alikersantit tekevät vain annetun tehtävän eikä mitään ylimääräistä. Tällöin he eivät vaikuta motivoituneilta, jolloin se näkyy heidän johtamisessaan.

Kuva: kohtaus elokuvasta Full Metal Jacket (1987)

Minulle jäi mieleen vain kolme erityisen hyvää alikersanttia koko varusmiespalvelukseni ajalta. Kyseessä ei ollut ihmisiä, jotka olivat vain rentoja ja rauhallisia; se ei ole mielestäni hyvää johtamista. Nämä kyseiset kolme erityisen hyvää alikersanttia olivat tiukkoja, reiluja, rentoja tarvittaessa ja viihdyttäviä. Kyseessä oli luonnollisia johtajia, joilla oikeasti oli auktoriteettia. He olivat ainoat, joiden käskyjä tottelin halusta. Valitettavasti tällaisia alikersantteja on hyvin vähän palveluksen aikana. Huonoja alikersantteja on yleisesti paljon enemmän. Aluksi huonon johtajan voi antaa anteeksi kokemuksen puutteen takia, mutta jos se jatkuu viikkojenkin jälkeen, sitten voi sanoa kyseessä olevan henkilö, joka ei osaa johtaa. Suurin osa huonoista alikersanteista olivat simputtajia tai sellaisia, joilla on noussut valta päähän. Onneksi minulla ei ollut paljon simputtavia alikersantteja, mutta niitäkin oli muutama. Muistan yhden tapauksen, kun jonottaessani päivystäjän pöydälle, paikalle tuli yksi lähes kaikkien vihaama alikersantti. Hän vain tuli ilman mitään syytä simputtamaan tai pilkkaamaan monia jonossa olevia. Jos joku olisi käyttäytynyt huonosti jonossa, se olisi ollut ymmärrettävää. Mutta suurin osa seisoi täysin paikallaan antamatta mitään syytä simputtamiselle. Armeijassa siis aina seistään jonossa lepoasennossa, jolloin ei saisi liikkua yhtään. Kyseessä ei ollut edes leikkimielistä pilkkaamista, mikä myös on aika yleistä armeijassa. Moni, jotka olivat samassa komppaniassa kanssani tietävät tämän kyseisen tapauksen, koska tämä oli yksi selkeimmistä kokemuksista liittyen simputukseen ilman mitään järkevää syytä. Palvelukseni aikana tapahtui muutama muukin selkeä tilanne, jossa simputus oli osa johtamista. Moni myös johti joukkoja hyvin ylimielisesti. Jälleen kerran tästäkin teki ikävää ikäeron vähäisyys. 

Alikersantin auktoriteetti

Hyviä johtajia lukuun ottamatta alikersanteilla oli hyvin harvoin itsenäistä auktoriteettia. Lähes kaikkien alikersanttien auktoriteetti perustuu lakiin, jonka mukaan meidän on pakko totella varusmiesjohtajiamme. Tietenkin heidänkin käskyillä oli rajansa, mitä ei saanut ylittää, mutta armeijassa niidenkin kannalta oltiin aika joustavia. Henkilön oikea auktoriteetti syntyy siitä, että oikeasti uskoo johtajan kykyihin ja haluaa totella kyseisen johtajan sääntöjä. Työelämässäkin me mieluummin tottelemme hyvien esimiesten käskyjä kuin huonojen esimiesten käskyjä. Yleisesti auktoriteetilla tarkoitetaan käskyvaltaista henkilöä, mutta jos se käskyvalta perustuu johonkin välilliseen asiaan, sitä ei mielestäni voi kutsua aidoksi auktoriteetiksi: onko orjan omistajalla valtaa orjaan, vai onko orjan omistajan aseella tai muulla fyysisellä voimalla valtaa orjaan? Tämä ei tarkoita, että kaikki lakiin perustuva auktoriteetti olisi epäaitoa auktoriteettia. Varsinkin poliiseilla voisi sanoa olevan aitoa auktoriteettia, koska heitä pidetään automaattisesti ihmisinä, jotka ovat käskyvaltaisia pätevyyden ansiosta. Tosin tämä ei kaikkialla pidä paikkaansa, kuten USA:ssa, jossa poliiseilla on aika huono maine, puhumattakaan kehitysmaista tai korruptoituneista valtioista. 

Kuva: https://www.bishophouse.com/new-leader/where-does-your-authority-come-from/

Armeijan ulkopuolella auktoriteetti ei aina synny “tee näin tai kärsit” -asenteesta, vaan pikemminkin palkkiosta. Työelämässä aito auktoriteetti on työstä saadulla palkalla. Sen takia suvaitsemme useasti huonojakin esimiehiä, koska ajattelemme työstä saadun palkan olevan sen arvoista. En usko kenenkään työskentelevän ilmaiseksi kenellekään ilman palkkaa, välittämättä siitä, kuinka hyvä esimies on kyseessä. Palkalla en tarkoita pelkästään rahaa, vaan esimerkiksi sosiaalisia, materiaalisia tai muita hyötyjä. Armeijassa ei yleensä ole tällaista asetelmaa, että hyvästä työstä hyötyy. Suurimmaksi osaksi hyvää suoritusta pidetään neutraalina, kun taas huonosta suorituksesta tapahtuu jotain ikävää. Auktoriteettia ei synny, jos ainoat reaktiot ovat passiivisia tai negatiivisia. Toki silloin tällöin sai kehuja, mutta niistä ei hyötynyt yhtään.

Auktoriteetin luominen on hyvin hankalaa, armeijassa ja siviilissä. Armeijassa varsinkin, koska siellä oleva pakotettu tunne ei tee ihmisistä hirveän motivoituneita tai innokkaita tottelemaan käskyjä, vaikka niin kuitenkin aina tehdään vastahakoisesti. Miettiessäni hyviä varusmiesjohtajiani, he jakoivat kaksi hyvän johtajan piirrettä: reiluus ja selkeä empatia. Reiluudella tarkoitan sitä, että kaikki joutuivat töihin tasa-arvoisesti. Tietenkin lähes kaikilla varusmiesjohtajilla on empatiakyky, mutta sen näyttäminen luo luottamusta alikersanttia kohtaan. Se tuntui mukavalta, kun alikersantit tulivat tupaan rennosti vain puhumaan eri asioista. Jopa ikävistä ja rankoista harjoituksista selviää paljon helpommin, kun alikersantit tietävät tilanteen olevan hyvin rankkaa varusmiehille, jolloin he käyttäytyvät sen mukaisesti. 

Valta-asemasuhde yleisesti

Vallassa olevalta odotetaan aina paljon eri asioita. Työntekijänä ei aina ymmärrä, minkälaisen paineen alla johtaja on. Itse vihaan niitä ajatusmalleja, joissa pomot katsovat alentavasti työntekijöitään ja päinvastoin. Hierarkian alapuolella on helppoa ajatella pystyvänsä tekemään parempaa työtä kuin hierarkian yläpuolella olevat. Työelämä ja armeija sivuuttaen tässä tilanteessa voi käyttää esimerkkinä suurinta osaa vallankumouksista: vallankumouksen onnistuessa, valtaan ovat päässeet ihmiset, jotka eivät ole aikaisemmin olleet hierarkian yläpuolella. Tällöin he eivät aina osaa johtaa, jolloin syntyy kaaos. Yleensä on hyvät syyt, miksi juuri tietyt ihmiset ovat vallassa. Silti on väärin sanoa, että ei olisi huonoja käskyvaltaisia johtajia olemassa. Huonoja johtajia tai yleisesti johtajan huonoja johtamistapoja ei saisi sivuuttaa. Jos johtajan roolissa on epäpätevä henkilö, henkilö pitäisi pystyä vaihtamaan. Demokraattisessa valtiossa tämä järjestelmä onneksi toimii. Tosin on tilanteita, jolloin huonojen johtajien kyseenalaistaminen on aika ristiriitaista: esimerkiksi hankalat tilanteet eivät ole aikoja, jolloin kannattaa kyseenalaistaa johtajuutta luoden entistä hankalamman tilanteen. 

Kuva: https://www.shutterstock.com/search/symbol+authority

Jälkeenpäin miettiessäni varusmiesjohtajieni epäkohteliasta tai epäkypsää asennetta tai puhuttelua, se johtui usein siitä, että heillä oli huono päivä. Jos on huono mieli tai muuten paha päivä, ei aina jaksa kohdella alaisiaan arvostuksella. Tosin johtaja on usein tilanteessa, jossa huono mieliala ei saisi vaikuttaa johtajan pätevyyteen. Puhumalla rumasti alaisilleen vähentää uskollisuutta ja auktoriteettia. Luullen pystyvänsä puhumaan muille ihan miten itse haluaa on mielestäni vallan väärinkäyttöä. Ihmisen sotilasarvo, virka, koulutus tai muu ulkoinen tekijä ei tee ihmisestä tärkeämpää, jolloin ei kuuluisi pystyä vaatimaan erikoiskohtelua. Tämä ei pidä paikkaansa armeijassa, mutta siviilissä kaikilla on täsmälleen samat oikeudet. Tämä ei silti tarkoita, että johtajalla ja alaisella ei pitäisi olla vahvaa hierarkiaa. Käskyvaltaista henkilöä ei kannata aina pitää kaverina, vaan auktoriteettina. Auktoriteetin olemassaolo ei tee ihmisistä epätasa-arvoisia; auktoriteetti pikemminkin ylläpitää kaikkien tarvitsemaa järjestystä.

Pomon ja johtajan ero

Vaikka armeijassa käytetään sanaa ‘johtaja’ paljon, se ei ole mielestäni hirveän hyvä sana ylempiarvoisille. Varusmiesjohtajat tavallaan ovat muutenkin alokkaiden esimiehiä, eli pomoja. En tosin tarkoita sanan ‘pomo’ tarkoittavan kirjaimellisesti esimiestä, vaan sen sanan yleistä käsitystä ja eroa sanaan ‘johtaja’. Oman määritelmäni mukaan pomolla viitataan henkilöön, joka on käskyvaltainen, ja hänen tehtävät ovat sen mukaisia, kuten johtotehtävät. Vaikka johtotehtävät ovat myös vaativia, yleensä pomon alaiset joutuvat työskentelemään enemmän. Johtaja sen sijaan tarkoittaa henkilöä, joka valtakäskystään huolimatta urakoi vähintään yhtä paljon kuin alaiset usein jopa samoissa tehtävissä. Hyvänä esimerkkinä voi käyttää joulupukkia ja Petteri Punakuonoa: joulupukkia voisi pitää pomona tässä esimerkissä, sillä hän on se, joka on selkeästi vallassa ja päättää matkasta. Sen sijaan Petteri Punakuono kaikkien porojen edessä johtaa ja määrittää koko reitin joulupukin käskyistä huolimatta. Molempia tarvitaan, mutta yleisesti johtajia suositaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö esimies pystyisi olemaan molempia. 

Kuva: https://www.reddit.com/r/GetMotivated/comments/2px8hz/image_the_difference_between_a_boss_and_a_leader/

Toisesta näkökulmasta voisi sanoa aliupseerien olevan määritelmäni mukaan johtajia; he kuitenkin joutuvat usein tekemään samoja kurjia tehtäviä kuin miehistö. Upseereihin verrattuna sanoisin aliupseerien olevan selkeitä johtajia puolustusvoimien näkökulmasta. Kieltämättä minunkin pitää myöntää, että suuremmalla mittakaavalla aliupseerit ovat selkeästi johtajia oman määritelmäni mukaan. Tosin varusmiespalveluksessa, etenkin palveluksen alussa, alikersantit ovat selkeästi pomoja alokkaille. On totta, että alikersantit joutuvat osallistumaan koulutuksiin tehden samoja asioita kuin alokkaat. Mutta koulutuksia lukuun ottamatta alikersantit pitävät niin selkeän hierarkiatason alokkaisiin, jolloin he ovat enemmän pomoja kuin johtajia. Esimerkiksi teltan pystyttämisessä miehistö tekee sen, kun alikersantit vain katsovat sivusta. Tällainen käytös ei olisi niin paha asia, jos alikersantit tekisivät tärkeitä johtotehtäviä samalla, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan alikersantit yleensä vain katsoivat sivusta selailen nettiä. Alikersantit eivät myöskään jakaneet kaminavuoroja. Jopa oman saapumiseräni alikersanteista osa ei suostunut jakamaan kaminavuoroja. Alikersantit siis saavat aika paljon etuuksia työnteon suhteen, joten alokkaiden johtajina he ovat pikemminkin pomoja, ainakin miehistön näkökulmasta. Sanoisin alikersanttien olevan pomon ja johtajan välimuoto.

Alikersantit yleisesti

Alikersanteilla on aika ristiriitainen maine palveluksen aikana: joistakin pitää, joitakin vihaa ja jotkut heistä ovat varsin neutraaleja tai hyvin rentoja. En kanna mitään kaunaa alikersanttejani kohtaan (tosin ne simputtajat ärsyttävät vieläkin), koska he eivät varsinaisesti pystyneet valitsemaan omaa johtamistapaansa. Puolustusvoimilla on juuri tietynlainen tapa johtaa alokkaita, joten usein alikersanttien käytös on epäsuorasti koulutuksesta johtuvaa. Siitä huolimatta on vaikea sanoa, millaista olisi nähdä varusmiesjohtajiani siviilissä: toisaalta siviilissä olisimme tasa-arvoisia, mutta palveluksen aikana tapahtunut johtaminen tekisi tilanteesta aika oudon, ainakin vielä, kun asevelvollisuuteni suorittaminen on niin tuore tapaus.

Musta huumori

 

Kaikilla on erilainen määritelmä sille, mikä on hauskaa. Huumorin ollessa niin subjektiivista on vaikea keksiä vitsi, mikä naurattaisi kaikkia. Uskon kaiken huumorintajun kehittyvän ajan myötä, jolloin muutama vuosi sitten naurattanut juttu ei välttämättä ole enään yhtään hauska. Silti yksi kiistanalaisin huumorin laji on musta huumori. Monet koomikot ovat saaneet paljon vihaa niskaansa käyttämällä mustaa huumoria, etenkin stand up -esityksissä. Mustassa huumorissa yleensä puhutaan hyvin aroista ja järkyttävistä asioista, jolloin monelle tulee hämmentyneitä tunteita vitsistä; esimerkiksi toisen kivulle nauramista on kyseenalaistettu paljon. Henkilökohtaisesti itse pidän mustaa huumoria yhtenä parhaimpana huumorina koskaan, sillä se auttaa normalisoimaan järkyttäviä tilanteita sen sijaan, että niistä ei puhuttaisi ollenkaan muuttuen tabuiksi. Tosin silloin tällöin huomaa tilanteita, joissa selkeät rasistiset kommentit ja vihapuhe yritetään naamioida vitseinä. Tämäkään ei aina ole tarkoituksenmukaista; tällainen voi tapahtua tietämättöyydenkin takia. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin monella olisi vaikeaa ymmärtää mustan huumorin ja selkeästi haittaa aiheuttavan kommentin ero.

Kuva: https://staggonline.net/print-edition/is-it-just-dark-humor/

Kukkahattutädit (tai modernimpi nimite, karenit) tosin pahoittavat mielensä kaikesta. Kyseessä ei silti ole yhden vähemmistön pahoittaminen, vaan suuren ihmisjoukon pahoittaminen: pelkästään Twitteristä löytyy nopeasti keskusteluja, joissa ihmiset jopa yrittävät löytää jotain, mistä pahoittaa mielensä. Monet elokuvat ja sarjat ovat myös vitsailleet siitä, kuinka helposti ihmiset pahoittavat mielensä harmittomien vitsien takia. Enkä usko tämän olevan uusi ilmiö; nykyään on helppoa nähdä vitsien pahoittavan ihmisten mieliä, mutta se johtuu internetistä ja tämän asian jatkuvasta keskustelusta. Ennen vanhaan tästä ei varmasti puhuttu yhtä paljon tai sitä ei tuotu esille, vaikka sitä varmasti tapahtui. En osaa sanoa johtuuko tämä siitä, että ihmiset eivät ymmärrä huumoria vai onko mielensäpahoittamiselle oikeaa syytä. Esimerkiksi onko holokaustivitsien tekeminen hyväksyttävää? Entä roduista vitsaileminen? Siitäkin on usein väitelty, että onko komedialla “rajaa”, mitä ei saisi missään nimessä ylittää. 

Mitä musta huumori on?

Mustan huumorin nimestä voi jo olettaa, mitä se tarkoittaa. Yleisesti mustalla huumorilla tarkoitetaan huumoria, jossa vitsaillaan vakavasta tai traagisesta asiasta. Yleensä mustan huumorin vitsit liittyvät rotuihin, politiikkaan, uskomuksiin, tapaturmiin tai muuhun sellaiseen asiaan, mistä ei yleensä haluta välttämättä vitsailla. Vitsi, kuten “kuinka monta poliisia tarvitaan lampun vaihtamiseen? Ei yhtään. Huoneen ollessa musta poliisit hakkaisivat sen” on mustan huumorin vitsi edustaen tiettyjen poliisien traagista toimintaa tummaihoisia vastaan. Tosin tietyt ihmiset eivät erota mustaa huumoria vihapuheesta. Jos olisin julkkis ja twiittaisin tämän vitsin, saisin hyvin negatiivisen vastareaktion ihmisten olettaen minun olevan rasisti. Asioista vitsaileminen ei tarkoita, että olisi vitsailtua asiaa vastaan tai sen puolella. Poliisiväkivalta on selkeästi vakava asia, minkä pitää vähentyä, mutta siitä vitsaileminen ei tarkoita kannattavansa sitä.

Kuva: https://fi.pinterest.com/angle_in_a_devils_form/dark-humor-jokes/

Mustasta huumorista tekee mieliä pahoittavan sen subjektiivinen määritelmä, koska moni ei osaa erottaa mustaa huumoria ja vihapuhetta. Yleisesti nämä kaksi asiaa on helppo erottaa sillä, missä sävyssä vitsi kerrotaan ja onko siinä osana jonkin verran arvostusta. Toisaalta usein tapahtuu tilanteita, joissa ihmisten sävy ei ole hirveän selkeä, ainakin oman kokemukseni mukaan: oikeassa elämässä sävyn tunnistaminen ei ole aina yhtä helppoa kuin stand up -esityksissä tai elokuvissa, sillä en usko monen meistä liioittelevan eleitämme hymyilyä ja äänensävyä lukuun ottamatta. Arvostus vitsissä sen sijaan ei ole ihan yhtä tarkka myöskään. Esimerkiksi aikaisempi vitsi poliisiväkivallasta ei ole erityisen imarteleva poliiseja kohtaan. Tällaisessa tilanteessa näen tämän vitsin toimivan tietynlaisena kommentaarina jollekin tietylle tai toistuvalle ongelmalle. Arvostus on siinä mielessä osa vitsiä, sillä siinä otetaan huomioon ongelma, mikä pitää korjata jollakin tavalla. 

Mustan huumorin ristiriitainen maine

Mustaa huumoria arvostetaan samalla tavalla kuin normaalia vitsiä: jos vitsi on hauska, se on hyväksyttävä. Jos vitsi ei ole hauska, sen sanomista ei välttämättä pidetä yhtä hyväksyttävänä. Huumorissa tärkeintä on tietynlainen ajoitus, mikä pitää oppia itse. Toisaalta moni meistä (kuten minä) ei ole mikään ammattilaiskoomikko, joten tämän takia mustan huumorin käyttöä ei katsota aina hyvällä silmällä. Varsinkin vaikeissa tilanteissa vitsailemista pidetään yleisesti pahana asiana, kuten hautajaisissa. Miettikää tätä skenaariota: olette hautajaisissa ja joku toinen vieras vitsailee tilanteesta. Kirjoitettuna tämä tilanne tuntuu hyvin sopimattomalta, mutta kannattaa miettiä tämän tilanteen mahdollisia seurauksia. Jos vitsi on huono (niin kuin se todennäköisesti suurimmaksi osaksi on), kyseessä on hyvin kiusallinen ja sopimaton tilanne, mutta jos vitsi on hauska, eikös se piristäisi monen päivää edes vähän? Jälleen kerran ongelmana ei aina ole vitsi itsessään, vaan ajoitus ja toimitus, mitkä yleensä epäonnistuvat. Tämä hautajaisskenaario toimii muissakin tilanteissa, vaikka kyseessä ei olisi vaikea tilanne; automatkalla tai ruokapöydässäkin huonon vitsin sanominen voi luoda aika kiusallisen tilanteen.

Kuva: https://www.nbcnews.com/pop-culture/pop-culture-news/oscar-host-kevin-hart-addresses-backlash-over-homophobic-tweets-jokes-n945071

Toisaalta on tilanteita, joissa selkeästi musta huumori loukkaa ihmisiä ihan hyvästä syystäkin. Koomikko Kevin Hart muun muassa joutui ongelmiin julkaistuaan homofobisia twiittejä; hän jopa menetti mahdollisuutensa olla Oscar-gaalan 2019 juontaja näiden twiittien takia. Lukiessani näitä twiittejä ymmärrän, miksi moni (varsinkin homoseksuaali) pahoittaisi mielensä. Jokaisella tietenkin on oikeus pahoittaa mielensä, kun tuntee jonkin sanoman asian olevan henkilökohtainen, mutta siinäkin on rajansa. Kevin Hart tosin on pahoitellut twiiteistään. Se tuntuu olevan hyvä yleinen sääntö mustalle huumorille: jos joku pahoittaa mielensä hyvästä syystä, vitsin sanoneen vilpitön anteeksipyyntö pitäisi olla suurimmaksi osaksi tarpeeksi. Muutaman kiistanalaisen vitsin ei pitäisi olla tarpeeksi jonkun uran tuhoamiseksi. Toisaalta jos henkilö ei osoita mitään katumusta jostakin selkeästi loukkaavasta sanomastaan, silloin kyseessä on eri asia. Voiko esimerkiksi homofoobikko vitsailla homoista? Entä natsi holokaustista? Tällaisissa tilanteissa on jälleen kerran ongelmana äänensävy ja selkeä negatiivisuus tiettyjä ihmisiä kohtaan, koska tällaisten ihmisten kommenteilla tarkoituksellisesti yritetään pahoittaa jonkun mieli tai pahimmassa tapauksessa saada muut tiettyä ihmisryhmää vastaan. Keskustelupalstoilla tällaiset selkeästi syrjivät tai loukkaavat kommentit yritetään piilottaa vitsinä tai sitten ajatellaan sananvapauden  tarkoittavan sitä, että voi sanoa ihan mitä tahansa ilman seurauksia. Uskon nimettömänä toimimisen internetissä olevan suurin syy monen rehellisyydelle tai vihamielisyydelle netissä. Tällaisista asioista puhuminen on vaikeaa nimenomaan sananvapauden subjektiivisuuden takia, sillä useasti kritiikin ja haukkumisen selkeää rajaa ei aina huomata.

Kuva: https://hauskimmat.fi/7-mustaa-vitsia-jotka-varmasti-sytyttavat-kukkahatut-palamaan/

Haluan uskoa suurimman osan lukijoista ymmärtävän, että kaikesta ei kannata ottaa hernettä nenään. Kukkahattutädit ovat suurin syy sille, miksi mustan huumorin vitseistä loukkaannutaan. Stereotypian mukaan kukkahattutädeillä on tapana loukkaantua asioista, mitkä eivät liity heihin. Mutta tämä naurettava käytös saa miettimään, että mikä antaa oikeuden pahoittaa mielensä. Tällä en tarkoita selkeitä tilanteita; juutalaisilla on oikeus pahoittaa mielensä holokaustivitseistä. Tarkoitan tilanteita, joissa vitsissä käsitelty aihe, ryhmä tai tilanne ei liity kuulijaan millään tavalla. Jos esimerkiksi valkoihoinen kuulee, kun mustaihoisista vitsaillaan, äänensävystä huolimatta, voiko valkoihoinen loukkaantua kokonaan toisen rodun puolesta? Tässäkin skenaariossa vitsin sanoja voisi hyvinkin olla mustaihoinen, jolloin moni varmasti pitäisi vitsiä hyväksyttävänä, mikä luo tietynlaisen puolueellisuuden; onko tietyt vitsit tietyille ihmisryhmille? Esimerkkinä henkilö voi nauttia läskivitseistä, koska ei itse ole läski, mutta silti kehtaa loukkaantua syöpävitsistä, koska tuntee jonkun syöpään kuolleen. Tässä tilanteessa on ihan selkeä puolueellisuus, niin kuin yleensä on. Mielestäni vitsejä ei voi luokitella tietyille ihmisryhmille, moraalin ja toimivuuden suhteen. On törkeää väittää, että vain tietty ihmisryhmä voi vitsailla tietyistä asioista. Yksilöistä vitsaileminen on harmaata aluetta, sillä sellaiset vitsit ovat normaalia yksityiskohtaisempia, vaikka uskon kaikkien vitsailleen yksityisistä julkkiksista tai tuntemistaan henkilöistä silloin tällöin. Henkilökohtaisesti olen imarreltu aina, kun minusta vitsaillaan, kunhan vitsi ei selkeästi ole alistava.

Kuva: https://fi.pinterest.com/pin/258323728611099927/

Koomikko Ricky Gervais sanoi aika osuvasti yhdestä mustan huumorin vitsistään suomennettuna: “Vitsi selkeästi pyörii termin suuntauksessa ‘melkein tapettu’, mikä viittaa juuri ja juuri vältettyyn. Mutta, kuten selviää, ‘melkein tapettu’ tarkoittaa jotain paljon, paljon pahempaa. Iso tabu, mutta koomisesti perusteltu tunne.” Tämä on muistaakseni kommentti Gervaisin vitsiin humalassa ajamisesta. Vitsi on suomennettuna: “Olin juonut pari juomaa ja lähdin ajamaan autolla. Mutta sain opetukseni. Melkein tapoin vanhan naisen. Lopussa en tappanut häntä. Lopussa raiskasin hänet.” Kieltämättä tämä vitsi menee (ainakin mielestäni) hyvän maun alapuolelle hauskuuden kannalta, mutta ymmärrän Gervaisin pointin. Mustassa huumorissa yleensä käytetään shokkia apuna tehden vitsistä entistä hauskemman, koska mustan huumorin vitsejä ei yleensä odoteta. Kun sanoo “melkein kuollut”, olettaa lopputuloksen olevan oletettua positiivisempi, mutta sanomalla jotain yhtä moraalitonta luo vitsiin yllättävän puolen, mistä moni nauttii. Moni käyttää mustassa huumorissa shokkia, mihin luonnollisesti reagoidaan eri tavoin. Mielestäni se on kunnioitettavaa uskaltaa puhua tabuista; on se parempi vaihtoehto kuin totaalinen vaikeneminen. Varsinkin stand up -komediaesityksissä shokin käyttäminen vitseissä luo jännittävämmän ilmapiirin, koska yleisö ei ole täysin varma, kuinka pitkälle koomikko uskaltaa mennä. Oikean elämän keskusteluissa tämä ei välttämättä aina toimi, mutta järkyttävien asioiden sanominen humoristisella äänensävyllä voi luoda hauskan ilmapiirin. Pitää vain tuntea yleisönsä.

“Komedia syntyy tuskasta”

Monet sanovat “komedian syntyvän tuskasta” viitaten siihen, että menneisyyden kärsimys tuo tulevaisuudessa hymyn suulle. Itse ehdottomasti uskon tähän, sillä menneisyyden epäonnistumisille, väärinymmärryksille ja kivulle on usein hauska nauraa, etenkin ryhmässä. Tuskan ei edes tarvitse olla henkilökohtaista: monet meistä nauramme, kun näemme elokuvissa tai sarjoissa jonkun hahmon kärsivän fyysisesti koomisen näköisesti. Henkilökohtaisesti uskon kaikkien olevan vähän sadistisia silloin tällöin, vaikka emme myöntäisi sitä, sillä me kaikki olemme ihan varmasti nauraneet jonkun toisen kivulle tai virheille. Tuskasta syntyvää komediaa voisi hyvin pitää mustana komediana, koska kyseessä on jokin negatiivisena pidetty tapaus, jolle nauretaan. Tosin tuskasta syntyvä musta huumori on yleensä paljon hyväksyttävämpää kuin monet muut mustan huumorin aiheet. Eikä tuskasta syntyvää huumoria voi aina luokitella mustaksi huumoriksi. 

Tuskasta syntyvälle mustalle huumorille on myöskin omat rajansa, kunnes siitä tulee sopimatonta. Kaikilla on tietenkin omat rajansa, mutta yleensä tuskasta syntyvällä vitsillä viitataan fyysiseen tuskaan. Yleisesti tuskalla tarkoitetaan fyysistä tuskaa, mutta henkisestä tuskasta ei yleensä vitsailla yhtä rennosti; moni ei yleensä halua vitsailla masennuksesta tai vakavista traumoista. Vaikka tällaiset menneisyyden ongelmat eivät olisi enään osa henkilön elämää, niiden jättämä jälki on voinut olla niin vakava, että se halutaan mieluummin unohtaa. Jälleen kerran äänensävy ja ajoitus on kaikki kaikessa. Ilman niitä mikään ei ole hauskaa. Jopa fyysisellä tuskalla on rajansa, sillä raiskauksen uhrit tai sodan kokeneet eivät mielellään vitsaile niistä aiheista.

Olen kuullut joidenkin sanoneen, että kaikki komedia syntyy tuskasta. Tämä saattaa pitää paikkansa mustassa huumorissa, jossa vitsaillaan asioista, joissa ihmiset ovat kärsineet jollakin tavalla, mutta en pitäisi tätä ihan totuutena. Vaikka pidän mustasta huumorista, se ei ole ainoa huumori, mille nauran. Komediaa pystyy luomaan ilman, että kyseessä on oma tai muiden tuska. Kun kerromme keskusteluissa kokemuksistamme, kärsimykset eivät ole ainoat hauskat kokemuksemme. Me kaikki olemme kokeneet tilanteita, mitkä vain naurattavat ilman mitään analysoitavaa syytä. Olen silti sitä mieltä, että musta huumori, ja etenkin tuskasta syntyvä komedia, on paras ja hauskin komedian laji. Uskon jopa sen olevan helpoin komedian laji, sillä miettiessäni omia hauskoja kokemuksiani tai elokuvien hauskoja kohtauksia, minulle tulee mieleen suurimmaksi osaksi tilanteita, jotka ovat tietyllä tavalla kivuliaita tai noloja. Tai ainakin oli silloin aikoinaan. Musta huumori on kieltämättä suhteellisen helppoa, sillä siinä ei aina käytetä nokkeluutta, vaan pikemminkin shokkiarvoa. Tosin nokkeluuskin tekee mustan huumorin vitseistä hyviä.

Komedian “raja”

Olen maininnut tämän kirjoitelman aikana monesti jokaisella olevan oma rajansa komedian suhteen. Joko se johtuu puolueellisuudesta tai henkilökohtaisista kokemuksista. Uskon kaiken huumorin ylittävän tiettyjen ihmisten rajoja vitsin suvaitsevaisuudessa, mutta musta huumori on hyvin todennäköisesti se huumorin laji, mikä eniten mittaa ihmisten vitsisuvaitsevaisuutta. Jos unohdamme hetkeksi sen “äänensävy ja ajoitus ovat kaikki kaikessa komediassa” -ajatelman ja oletamme kaikkien esimerkkien olevan hyviä vitsejä aiheesta huolimatta, onko jotain kansainvälistä rajaa, mitä ei saisi ylittää? Yleensä komedian raja tulee vastaan, kun muutaman hyvän vitsin jälkeen olettaa pystyvänsä menemään pidemmälle vitsien suhteen. Tällöin raja tulee selkeästi vastaan riippuen, minkälaisessa ryhmässä on. Tosin tällöinkin se “raja” tulee vastaan vain, jos vitsiä ei pidä nokkelana tai hauskana. Vika ei ole aina vitsissä, vaan komedian epäselvyydessä ja puutteessa.

Vitsejä myös usein sanotaan ajattelematta sanomaansa, esimerkiksi ääneen ajattelu. Kaikkea ääneen sanomaa ei oikeasti tarkoiteta, minkä takia komediaa ei kannattaisi ottaa niin tosissaan. Moni myös käyttää komediaa selviytymismekanismina, eli tapana selviytyä ja käsitellä tragediaa. Stereotyyppisesti tragediaa kohdellaan hyvin synkästi, jolloin suru ja usein jopa viha ovat läsnä. Uskon tämän olevan yleisin tapa käsitellä tragediaa. Sitä myös pidetään tietyllä tavalla ideaalisena tapana, sillä muunlaista tapaa yleensä voitaisiin pitää sopimattomana. Tällaisesta tilanteesta puuttuu tietynlainen inhimillisyys, koska ajatellaan vain negatiivisten tunteiden ilmaisemisen olevan hyväksyttävää, joten tietenkin moni haluaisi lisätä tilanteeseen positiivisuutta. Tämän takia moni vitsailee vakavista asioista, koska se auttaa tuomaan inhimillisyyttä tilanteeseen, ainakin vitsin sanojalle. Voiko tällöin sanoa komedialla olevan rajaa, jos se oikeasti auttaa ihmisiä? Minulle tulee mieleen esimerkiksi hautajaiset: tilanteessa itsessään ei välttämättä vitsailla pelkän kunnioituksen takia, mutta jälkeenpäin asiasta vitsaileminen voi piristää monen ihmisen päivää. Asiasta vitsaileminen ei tarkoita, että olisi vihamielinen tai loukkaava haudattua henkilöä kohtaan, vaan se voi olla tapa ilmaista surua, piristää päivää tai jopa kunnioittaa kyseisen henkilön muistoa. 

Kuva: https://hausk.in/17819/mitae-sanotaan-naiselle-jolla-on-musta-silmae

Mielestäni komedialle ei ole rajaa, mitä ei saisi ylittää. Jälleen kerran vitsaileminen itsessään ei ole paha asia, vaan pikemminkin se, että ihmiset eivät aina ymmärrä kyseessä olevan vitsi. Kyseessä voi olla myös epähauska vitsi. Kaikki vitsit menevät saman säännön mukaisesti: jos vitsi on hauska, se on hyväksyttävä, jos ei, se ei ole hyväksyttävä. Se miten sen saa selville on ottamalla riski. Kieltämättä puhun komediasta kuin ihmiset jatkuvasti vitsailesivat joka päivä, mutta todellisuudessa me kaikki sanomme silloin tällöin vitsejä, oli ne sitten hauskoja tai ei. Julkkisten suhteen musta huumori on jopa riskialtis uran suhteen. Enkä usko neuvon “jos et ole varma onko se hauska, älä sano sitä” olevan hirveän hyvä neuvo, koska silloin se ihmisten “raja” olisi liian iso tekijä kaikkien elämään. Vitsejä ei myöskään sanota, jotta naurattaisi muita; itse ainakin sanon mustan huumorin vitsejä ääneen viihdyttääkseni itseäni. Ja jos se naurattaa muita, hyvä niin. Huumorilla on tarkoitus piristää päivää, ja pitämällä kaikki vitsit lapsiystävällisinä ottaisi monesta asiasta huvin pois. Silloin montaa asiaa pidettäisiin turhaan tabuna, mikä on mielestäni paljon huonompi vaihtoehto. Synkistä asioista vitsaileminen ei tee ihmisestä moraalitonta, eikä ihmisen yleensä ole tarkoitus loukata ketään. Komedia on myös monelle selviytymismekanismi, mikä tuo inhimillisyyttä tilanteisiin, joista sitä tuntuu puuttuvan. Kaikki nimittäin eivät reagoi tragediaan samalla tavalla.

Komedia nykyään

Uskon monen huomanneen, että internetin yleistyessä komediakin on muuttunut. Kulttuurierot, erilaiset uskomukset, erilaiset kokemukset ja jokaisen yksilöllinen suosima huumorin laji on luonut erilaisia vitsejä, mitkä yleensä ulottuivat vain omaan lähiseutuun. Internetin yleistyessä tietyt vitsit eri maanosista ovat levinneet muihin maanosiin ihmisten arvioitavaksi. Kyseessä ei ole pelkästään maantieteelliset tai kulttuuriset erot, vaan myös komedian kehitys: katsomalla elokuvia esim. 1980-luvulta, huomaa muutaman vitsin ikääntyneen todella ikävästi. Olen ainakin itse huomannut, että 1980- ja 1990-luvulla vitsailtiin aika paljon seksuaalisesta ahdistelusta, mitä ei nykyään hyväksyttäisi mitenkään. Mutta näiden vihaaminen nyt ei välttämättä ole täysin reilua, sillä sen ajan vitsit olivat ajan luomusta; itse ajattelen menneisyyden komedian tietynlaisena aikakoneena menneisyyteen nähden, mitä pidettiin hauskana ja mitä ei. Toisaalta moni ei ajattele samalla tavalla, koska nykyään on olemassa lähes kaikkien vihaama cancel-kulttuuri. Cancel-kulttuurilla tarkoitetaan internet-kulttuuria, minkä jäsenet yrittävät mitätöidä tai poistaa kokonaan “ongelmalliset” asiat, kuten yrittämällä saada julkkis menettämään työpaikkansa vitsin takia. Huonosta maineestaan huolimatta cancel-kulttuurista on ollut myös hyötyä, esim. Bill Cosbyn ja Harvey Weinsteinin uran lopettamisesta voi kiittää cancel-kulttuuria. Tosin tällä kulttuurilla on myös usein tapana poistaa asioita, mitkä eivät ole niin vakavia. Moni julkkis on joutunut ongelmiin vitsin takia, minkä he sanoivat menneisyydessä. Elokuvaohjaaja James Gunn on ehkä tuorein iso tapaus tällaisesta asiasta, sillä hän väliaikaisesti menetti työpaikkansa Disneyssä yli 10 vuotta vanhojen vitsien takia. Se on naurettavaa, että ihmiset oikein etsivät roskaa julkkisten menneisyydestä kokonaan sivuuttaen henkilön muuttuneen ajan myötä. 

Kuva: https://chiefexecutive.net/the-economics-of-leading-in-the-age-of-the-cancel-culture/

Cancel-kulttuuria huomioimatta monet vanhat ja loukkaavat vitsit ovat hyvinkin voineet periytyä. Jos vanhemmat pitävät ikääntyneistä vitseistä ja niitä sanotaan kasvun aikana lapselle, lapsikin voi pitää sellaisesta huumorista, vaikka sellainen huumori ei sopisi nykymaailmaan. Komedia on kuitenkin subjektiivista ja ymmärrän, että musta huumori ei ole kaikille. Kertoessaan vitsejä pitää aina olla kohtelias muita kohtaan ja pyytää anteeksi, jos joku loukkaantuu. Keskusteluissa pitäisi aina olla sellainen “nauramme kanssasi, emme sinulle” -ilmapiiri. Kukkahattutädit, eli karenit, sen sijaan kannattaa vain sivuuttaa.