Avatar: The Last Airbender - modernin fiktion huippu

 

Huomio: kyseinen blogikirjoitelma sisältää juonipaljastuksia (spoilereita) sarjaan Avatar: The Last Airbender (2005-2008). Älä lue, jot et halua pilata kokemusta itsellesi.

Olen nyt kirjoittanut kolme armeijaan liittyvää blogia putkeen, joten päätin ottaa hieman taukoa armeijan käsittelystä. Sen sijaan voisin pitkästä aikaa käsitellä fiktiota; eroaa ainakin vähän vakavimmista aiheista, joista olen kirjoittanut viime blogeissani. Muutenkin olen jälleen pitänyt pienen tauon blogien kirjoittamisesta yliopistojen pääsykokeiden takia, joten haluan kirjoittaa jostakin, mikä erityisesti kiinnostaa minua. Ja mikä olisikaan parempi aihe käsiteltäväksi kuin lempisarjani koskaan, Avatar: The Last Airbender (ATLA).

Kuva: juliste sarjalle Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

Monissa blogikirjoitelmissani olen maininnut tämän sarjan jollakin tavalla: oli sitten kyseessä sarjan ominaisuuden olevan hyvä esimerkki käsiteltävään aiheeseen tai jokin muu hyvä syy. Silti en ole varma, kuinka moni lukijoistani on oikeasti katsonut tämän sarjan. Kyseessä on jo melkein 13 vuotta vanha sarja, mutta vasta vuonna 2020 sarja onnistui saamaan uutta yleisöä, kun ATLA siirtyi USA:n omaan Netflixiin. Tietenkin sarjalla oli jo ennen tätä oma fanijoukkonsa, tosin sarja oli ennen tätä ilmiötä hyvin aliarvostettu; sanoisin, että sarja on vieläkin suhteellisen aliarvostettu. Lähes kaikki tapaamani henkilöt, jotka ovat nähneet ATLA:n, ylistävät sitä. Tämän samanlaisen reaktion sarjaan voi huomata myös internetissä. Varsinkin YouTubessa suurin osa ATLA:an liittyvistä videoista ovat sarjan ylistämistä ja analysointia. Tästä kaikesta huolimatta ATLA ei ole onnistunut saavuttamaan ansaittua paikkaa populaarikulttuurissa, kuten The Lord of the Rings tai Harry Potter. ATLA:lla on myös yksi epäedullisuus suosion kannalta, sillä kyseessä on kaikenikäisille tarkoitettu animaatiosarja, ja animaatio mediana valitettavasti usein ajatellaan automaattisesti lapsellisena ja epäkypsänä, mikä on ihan naurettavaa. Mikä siis tekee tästä lastensarjasta mielestäni parhaimman sarjan koskaan? Tarina, hahmokehitykset, musiikki, henkeäsalpaava animaatio, komedia ja draama, maailman rakennus (eng. worldbuilding), mytologia, fantasiaelementti, kypsät ja ajatuksia herättävät teemat, filosofia, toimintakohtaukset ja ATLA tarjoaa paljon muutakin. Mikään muu sarja ei ole onnistunut tekemään minuun yhtä isoa vaikutusta kuin tämä sarja sen uskomattoman luovalla ja mietteliäällä toteutuksella. Tämä ei ole pelkästään lempisarjani, vaan parasta fiktiota, mitä olen kokenut: parempi kuin mikään elokuva, sarja, kirja, videopeli, sarjakuva tai teatteriesitys. Ja aion tässä blogikirjoitelmassani käsitellä rakkauttani tätä sarjaa kohtaan yksityiskohtaisemmin. Valmistautukaa normaalia pidempään blogikirjoitelmaan.

Tarina & käsikirjoitus

Mielestäni kaikessa fiktiossa kaksi tärkeintä osaa ovat käsikirjoitus ja hahmot. Fiktio voi olla hyvää ilman hyvää musiikkia tai visuaalisuutta, mutta käsikirjoituksen ja hahmojen ollessa huonosti suunniteltuja, koko teos kärsii. ATLA:lla onneksi ei ole tätä ongelmaa. Yleisesti tarina saattaa ilman kontekstia kuulostaa hyvin perinteiseltä tarinalta: alakynnessä oleva joukko yrittää voittaa pahan ja voimakkaan imperiumin/hallitsijan sodassa. Nyt kun mietin tätä, yllättävän monella fantasia- ja scifi-tarinalla on yksinkertaistetusti tuollainen juoni: The Lord of the Rings, The Hunger Games, Star Wars, The Dragon Prince, Fullmetal Alchemist: Brotherhood, The Lion King jne. ATLA ei kuitenkaan millään tavalla tunnu samanlaiselta käyttäen tätä yleistä tarinankerrontaa ihan omalla ja luovalla tavallaan. Sanoisin näiden kaikkien mainitsemieni elokuvien ja sarjojen käyttävän tätä yleistä tarinankerrontaa omalla tavallaan tehden niistä loistavia teoksia. Sille on syy, miksi tällainen juoni on niin yleinen; se luo selkeän tarkoituksen ja motiivin, se on pelkkänä ideana aika yksinkertainen, jolloin sitä on helppo muuttaa ja kehittää luovalla tavalla ja kuka ei rakastaisi underdog-tarinaa (underdog = alakynnessä oleva henkilö tai ryhmä). ATLA:n käsikirjoituksen vahvuus näkyy sarjan uskomattomassa juonen rakenteessa.

Kuva: https://www.murphysmultiverse.com/new-avatar-the-last-airbender-series-to-premiere-on-youtube-during-earth-day/

ATLA:n erottaa muista sarjoista sen esittämistapa. Aluksi sarjan pohja saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei tarkoita sarjan olevan epäluova tai epäomaperäinen. Lyhyesti kerraten sarja alkaa maailmassa, jossa on ollut satavuotinen sota johtuen Tulikansan (eng. Fire Nation) hyökkäyksistä. Sanotaan, että vain avatar pystyisi lopettamaan sodan turvaten rauhan, mutta avatar on ollut kateissa 100 vuotta. Hahmot Katara ja Sokka onnistuvat löytämään avatarin, jonka nimi on Aang, viimeinen tuulentaitaja, sillä Tulikansa toteutti kansanmurhan tuulentaitajia kohtaan sodan alussa yrittäen estää seuraavan avatarin syntymisen. Avatarista tekee erityisen se, että hän pystyy taitamaan kaikkia neljää elementtiä: vesi, maa, tuli ja ilma. Tällöin Aangin tehtävänä on oppia kaikki elementit lopettaakseen sota. Aang myös sattuu olemaan 12-vuotias poika, joten hänellä on aika isot velvollisuudet ikäisekseen. Katara on myös vedentaitaja, joten lähtemällä avatarin mukaan, hänkin voi oppia vedentaitamista. Toivon, että kaikki tämän lukevat lukivat myös alussa olevan varoitukseni liittyen blogissa esiintyviin spoilereihin, sillä muuten käsittelemäni asiat ovat hankala ymmärtää. ATLA:lla on yksi parhaimmista aloituksista koskaan sarjalle. Se esittää hyvin ja ytimekkäästi hahmot, luo selkeän tavoitteen hahmoille ja katsoja oppii pelkästä introsta maailman nykyisen tilanteen. Monessa tarinassa on ongelmana syyn puute: usein hahmot tekevät tiettyjä asioita vain tarinan etenemisen kannalta ilman, että se tuntuu luonnolliselta etenemiseltä. ATLA:ssa kaikille tarinan osille on jokin järkevä syy. Tietenkin ATLA:n ollessa sarja, jaksoihin on lisätty myös filler-ominaisuuksia. Silti lähes jokaisessa jaksossa opitaan jotain uutta ja tärkeää ja/tai juoni etenee oikeaan suuntaan. Usein ATLA myös keskittyy enemmän hahmoihin kuin juoneen, mikä on usein tärkeää tarinassa: sen avulla katsoja oppii tuntemaan ja välittämään hahmoista, jolloin juonessa on mukana emotionaalinen taakka. Myönnän, että ensimmäinen kausi ei ole yhtä hyvä kuin kaksi viimeisintä kautta, mutta ensimmäinen kausikin tarjoaa paljon ja toimii suurimmaksi osaksi maailman ja hahmojen esittäjänä. Monessa sarjassa ensimmäistä kautta ei pidetä yhtä hyvänä kuin sen jälkeen tulevia kausia, koska ensimmäisellä kaudella on aina velvollisuutena ja tavoitteena saada katsoja välittämään hahmoista ja tarinasta, jolloin kaikki sarjan parhaimmat puolet säästetään muille kausille, kun välitämme hahmoista ja tarinasta. Tästäkin huolimatta sanoisin ATLA:n ensimmäisen kauden olevan loistava.

Kuva: kohtaus sarjasta Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

ATLA:n alun ollessa loistava tapa aloittaa sarja, voisi pelätä loppusarjan olevan pettymys. Kieltämättä monelle sarjalle käy niin, että viimeiset kaudet eivät ole yhtä hyviä kuin ensimmäinen. ATLA:ssa ei tarvitse pelätä tätä, sillä ATLA:n toinen ja kolmas kausi ovat ehdottomasti sarjan parasta aikaa parantuen loppua kohden. Yleisesti sen pitäisi olla jokaisen sarjan eteneminen: parantuminen alusta loppuun eikä toisinpäin. Tämän lisäksi sarja onnistuu jakamaan osapuoliaan eri sarjoihin, jolloin sarjan teemat ja ajoitus pysyvät tuoreina. Ensimmäinen kausi keskittyy vesielementtiin, toinen kausi maaelementtiin ja viimeinen tietenkin tuleen. Näiden kausien kautta voi päätellä, minkä elementin Aang oppii missäkin kaudessa. Sarjan edetessä tunnelmakin muuttuu, yleensä synkemmäksi. Mielestäni on loogista sarjan synkkenevän vähän loppua kohden, sillä se antaa katsojille tunteen, että he kypsenevät sarjan kanssa. Lisäksi sarjan loppua kohden panokset ovat korkeimmillaan, ja sen kautta myös riskitkin, jolloin tunnelman muuttuminen luonnollisesti synkempään suuntaan on suotavampaa. Ensimmäinen kausi loppuu pieneen voittoon, mutta toinen kausi päättyy häviöön, mikä vie päähenkilöiden puolen pahempaan tilanteeseen kuin sarjan alussa luoden hyvin synkän lähtökohdan kolmannelle kaudelle. ATLA:n tarina on sanoinkuvaamattoman luova ja mahtava omaten uskomattomia yksityiskohtia, joita en edes maininnut. Se on sellainen, mikä kuuluu kokea itse.

Kuva: https://www.amazon.com/Avatar-Last-Airbender-Poster-Collection/dp/1616557370

Usea sarja keskittyy enemmän joko draamaan tai komediaan luoden sarjan tarjoamasta sisällöstä aika yksipuoleisen. Tämä ei tarkoita, etteikö komediasarjoissa pystyisi olemaan hyvää draamaa tai tunteellisia kohtauksia (esim. The Simpsons), tai etteikö draamasarjalla voisi olla humoristisia puolia (esim. Breaking Bad). Itse ainakin arvostan paljon enemmän fiktiota, mikä onnistuu yhdistämään draaman ja komedian tarinaan: draama ylläpitää tarinan ja tehtävän vakavuutta sekä sisältää seuraukset, kun taas komedia ylläpitää tarinan viihdyttävyyden ja onnistuu luomaan tunteellisesti monipuolisen kokemuksen. ATLA onnistuu tässäkin loistavasti. Sarjan ollessa kaikenikäisille, huumori on tietenkin iso osa juonta, ja animaation ansiosta komedia on iso osa hahmojen ilmaisuja ja eleitä tehden niistä liioiteltuja. Draamakin on tietenkin iso osa juonta ottaen huomioon, että tarinassa on sota. Moni sarjan käsittelemä teema on hyvin kypsä ja silloin tällöin jopa häiritsevä. ATLA:ssa mm. käsitellään kansanmurhaa ja 12-vuotiaan reaktiota oman kansansa tuhoon, joten sanoisin sarjan olevan silloin tällöin aika aikuismainenkin. Draama ei myöskään ole suurimmaksi osaksi pakotettua: hahmojen väliset erimielisyydet eivät synny vain turhan draaman synnyttämiseksi, kuten monissa elokuvissa. Hahmojen erimielisyyksillä on aina kunnollinen syy ja heidän teoillaan on selkeät seuraukset, jolloin ATLA:n draama tuntuu luonnolliselta ja ymmärrettävältä. 

Kuva: kohtaus sarjasta Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

Pitää myös mainita sarjan toimintakohtaukset. Sen lisäksi, että sarjan toimintakohtaukset ovat ilmiömäisen hienoja visuaalisesti ja usein jopa emotionaalisesti, niilläkin on aina jokin järkevä syy. Usein fiktiossa toimintakohtaukset ovat päätöntä ja turhaa, mitkä on lisätty vain, koska pelätään teoksen olevan muuten liian tylsä. ATLA käyttää toimintaa edetäkseen juonta, jolloin toiminnalla on oikeasti kerronnallinen merkitys. Lisäksi ATLA:n neljä elementtiä ja niiden taitamisen liikkeet perustuvat oikeisiin kamppailulajeihin luoden johdonmukaisen ja tyydyttävän elementtitaitamisen, etenkin taistelukohtauksiin. Kuten oikean elämän kamppailulajeissa, tärkeää ei ole pelkästään fyysisyys, vaan myös henkinen ja filosofinen puoli, ja tämä oppi on isossa osassa ATLA:a antaen lähes kaikille taistelukohtauksillekin merkityksen.

Hahmot & ääninäyttely

Yleisesti kaikilla hahmoilla on loistavat ääninäyttelijät, jotka onnistuvat joissakin jaksoissa antamaan henkeäsalpaavia suorituksia. Näistä sanon Dante Bascon (Zuko), Mae Whitmanin (Katara) ja Grey DeLislen (Azula) olleen erityisen hyviä rooleissaan. Ääninäyttelyn sijaan haluan keskittyä hahmojen analysointiin. Tässä sarjassa ei ole lähes yhtään huonoa hahmoa. Kaikilla on jokin merkitys tarinan suhteen ja ovat äärimmäisen persoonallisia. Kaikilla hahmoilla tuntuu myös olevan oma hahmokehityksensä. Aangilla päähenkilönä on iso velvollisuus toimia maailman rauhantuojana, vaikka hän on hyvin nuori. Sarjan alussa hän on selkeä lapsi: vähän epäkypsä ja velvollisuuksiaan välttävä. Lyhyesti sanottuna Aang haluaa olla vain normaali lapsi. Sarjan loppua kohden hän kuitenkin oppii ymmärtämään  ja hyväksymään velvollisuutensa avatarina. Aangilla on mielestäni hyvin aliarvostettu hahmokehitys. Tosin rehellisesti sanoen monella muulla hahmolla on vähän parempi hahmokehitys kuin Aangilla. Esimerkiksi Sokan hahmokehitys. Sarjan alussa Sokka on pienessä kylässä kasvanut soturi, jolloin hänen kamppailutaitonsa ovat aika rajoitettuja. Lisäksi Sokka on alussa hyvin ahdasmielinen omaten toksisen maskuliinisuuden ja ollen aika seksistinen. Sarjan edetessä Sokka kasvaa paljon suvaitsevaisemmaksi ja kehittyy taistelutaidoissaan. Hän itse asiassa suorittaa viimeisen tehtävänsä kahden naishahmon kanssa, asia, mitä hän ei olisi tehnyt sarjan alussa. Sokkaa kutsutaan usein tyhmäksi hahmoksi, sillä hän on sarjan humoristinen kevennys omaten hölmöjä ominaisuuksia. Tämä on kuitenkin naurettavan yksinkertaistavaa, sillä Sokka on yksi avaintekijä ilmalaivojen ja sukellusveneiden kehittämisessä ATLA:n maailmaan. Sitten on tietysti Katara, jolla ei ole mitään merkittävää henkistä kasvua yhtä lukuun ottamatta (puhun siitä myöhemmin), mutta Kataran vahvuus on hänen hahmokasvu vedentaitamisen suhteen. Sarjan alussa Katara pystyi juuri ja juuri roiskuttamaan vettä muiden päälle, mutta sarjan loppua kohden on hyvin tyydyttävää nähdä, kuinka hän pystyy taistelemaan jopa paljon kokeneempia elementtitaitajia vastaan.

Kuva: juliste sarjalle Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

Toisella kaudella päähenkilöihin liittyy neljäs hahmo nimeltä Toph, joka on yksi lempihahmoistani, ehkä jopa toiseksi paras hahmo ATLA:ssa. Toisin kuin Aang, Katara ja Sokka, Tophilla ei ole mitään yhteyttä Tulikansaan, saati sotaan, jolloin häntä ei aluksi edes kiinnosta liittyä päähenkilöiden matkaan. Toph halutaan mukaan joukkoon, jotta hän pystyisi opettamaan Aangille maantaitamista. Toph on alussa tunteitaan piilotteleva, ja sarjan edetessä hän oppii avautumaan muille. Tophissa on myös erikoista se, että hän on sokea. Usein fiktiossa vamma esitetään heikkoutena antamatta vammalle suurempaa merkitystä, mutta Tophin vamma yhdistetään maailmaan sääntöihin täydellisesti. Toph pystyy sokeana muiden aistien ollessa niin kehittyneitä tuntemaan jaloillaan maan värähtelyn, jolloin hän näkee lähes yhtä hyvin kuin muutkin hahmot, ellei jopa paremmin. Tophin taistelussakin on mielenkiintoinen kontrasti, sillä hän on fyysisesti yksi pienimmistä hahmoista, mutta hän iskee raskaimmat iskut taisteluissa. Toph siis toimii ryhmän tietynlaisena tankkina, mikä on outoa, sillä hän on 12-vuotias tyttö. Tämä tekee Tophista niin ikonisen. Tophin aggressiivisuudesta ja äkkipikaisuudesta huolimatta hänkin on yllättävän ajattelevainen jopa filosofisesti ymmärtäen elementtitaitamisen olevan enemmän kuin kamppailua. 

Kuva: https://www.reddit.com/r/TheLastAirbender/comments/9m1hc2/thankful_zukos_hair_developed_along_with_his/

Sarjassa on tietenkin paljon muitakin loistavia hahmoja (joista pitää mainita erityisesti Iroh, mielestäni maailman paras fiktiivinen mentorihahmo), mutta yksi, mikä nousee muiden kärkeen on hahmo nimeltä Zuko. Kyseessä ei ole pelkästään mielestäni sarjan paras hahmo, vaan myös paras fiktiivinen hahmo koskaan. Ja tämä johtuu Zukon hahmokehityksestä, millaista en ole ennen nähnyt. Zuko on sarjan alussa selkeä antagonisti, jonka tehtävänä on kaapata avatar, jotta hän voi palata takaisin kotiinsa, Tulikansaan, kruununprinssinä. Sarjan lopussa hän kuitenkin tajuaa virheensä tullen avatarin ystäväksi. En edes pysty sanoin kertomaan, kuinka sulavasti ja luonnollisesti Zukon muutos tapahtuu sarjan aikana. Se on todellakin mestarillista käsikirjoitusta. Mestarillisen hahmokehityksen lisäksi Zuko on myös hyvin persoonallinen ja muistettava hahmo. Aion jossakin vaiheessa kirjoittaa ihan oman blogin, jossa analysoin Zukoa hahmona, koska tämä hahmo oikeasti ansaitsee sen. 

Kuva: https://www.buzzfeed.com/tessafahey/identify-avatar-the-last-airbender-characters-quiz

Pitää vielä sanoa hahmoista, että ATLA osaa kirjoittaa naishahmot vähintään yhtä hyvin kuin mieshahmot. Naishahmoilla on tapana fiktiossa olla joko hyvin pienissä osissa (esim. The Lord of the Rings) ja heidän olemassaolo ei tunnu tarpeelliselta tai tärkeältä. Muutenkin monissa elokuvissa tai sarjoissa naishahmoista tehdään joko hyvin tylsiä tai liian ylivoimaisia, koska “girl power”. ATLA:ssa naishahmot ovat kirjoitettu ihan samalla tavalla kuin muutkin hahmot, jolloin heidän käsittely on ollut yhtä harkittua kuin mieshahmoissa. Katara, Toph, Suki, Mai, Ty Lee ja varsinkin Azula ovat yksiä parhaimpia naishahmoja fiktiossa omaten syvyyttä ja persoonallisuutta sekä sulautuen erittäin hyvin sarjan maailmaan ja tarinaan. Azulasta puheenollen, tällä sarjalla on myös loistavat pahikset. Azula toimii pääpahiksen Ozain oikeana kätenä ollen eniten yhteydessä päähenkilöihin (sekä Zukoon ollen Zukon sisko). Azulaakin kutsuisin yhdeksi parhaimmaksi pahikseksi koskaan, sillä hänkin on hyvin syvällinen hahmo. Ozain tosin sanotaan usein olevan aika yksiulotteinen pahis, etenkin verrattuna Zukoon ja Azulaan, ja kieltämättä heihin kahteen verrattuna se pitää paikkansa. Silti sanoisin Ozain kerronnallisen käytön tekevän hänestä myös loistavan pahiksen: sarjan aikana emme edes näe Ozain kasvoja ennen kolmatta kautta, jolloin hän toimii selkeänä mysteerinä katsojalle, tietynlaisena pimeänä voimana, joka yksinkertaisesti pitää päihittää. Emme suoranaisesti näe Ozaita paljon, mutta hänen teot puhuvat hänen puolestaan. Ozai jättää Zukolle pysyvän palovamman silmään kamppailussa, kun Zuko on vasta 13-vuotias ja loppua kohden voi päätellä, että Ozai laittoi aika paljon paineita Azulalle tulentaitajaihmelapsena. Lisäksi Ozai karkottaa oman vaimonsa. Katsojana meidän ei tarvitse oppia Ozain syvyyttä niin suoranaisesti, koska opimme sen hänen tekojensa ja lapsensa reaktioiden kautta. Zukon ja Azulan kautta pidän Ozaita mielenkiintoisena pahiksena. Ozai ei myöskään ole täysin poissaoleva pahis, kuten Sauron The Lord of the Rings -tarinassa. 

Worldbuilding & fantasiaelementti

ATLA erottuu monesta muusta länsimaisesta fantasiatarinasta käyttämällä itämaisia elementtejä sen sijaan, että maailma perustuisi länsimaiseen kulttuuriin. ATLA:n maailmassa näkyvä tyyli ja kulttuuri on ottanut selkeästi inspiraatiota Japanin kulttuurista ja mytologiasta. Tämä pelkästään saa ATLA:n maailman tuntumaan hyvin ikoniselta. Lisäksi sarja on ottanut inspiraatiota Kiinan ja inuiittien kulttuurista luoden monipuolisen maailman. Maailman rakentamisessa pitää olla yleensä hyvin varovainen fiktiossa: maailmalla pitää olla selkeä toimivuus, johdonmukaisuus ja luovuus, jotta se tuntuu oikealta maailmalta. Etenkin johdonmukaisuus on tärkeä osa jokaista fiktiivistä maailmaa. ATLA:n maailman toimivuus on täydellistä, sillä ATLA:n maailma perustuu neljän elementin käyttöön. Niiden kautta lähes kaikki asiat käyvät järkeen. Tottakai tuulentaitajat elävät vuorilla, tottakai vedentaitajat elävät jäätiköillä (ja muillakin vesialueilla), tottakai Tulikansa on täynnä tulivuoria. Ja maa, Maavaltakunta (eng. Earth Kingdom) on tietenkin isoin valtakunta kaikista. ATLA:n valtakunnillakin on kiehtovia eroja keskenään. Tietenkään valtakunnat eivät ole samanlaisia, koska oikeassa elämässäkin valtiot ovat erilaisia kulttuurierojen ja historian takia. Kaikilla neljällä valtakunnalla (valtakunta on aika vahva sana, pikemminkin kansoja) on oma hallinto, kulttuuri, arvot, teknologia jne. Vesiheimot ovat yleisesti hyvin perinteisiä ollen niin kaukana muista kansoista. Tällöin niissä esiintyy jonkin verran seksismiä. Maavaltakunta sen sijaan on hyvin monarkinen ja totalitaarinen valtakunta. Sarjassa hyvin jopa käsitellään sitä, että Maavaltakunta on melkein yhtä paha kuin Tulikansa omaten hyvin korruptoituneen hallinnon ja suuret tuloerot. Maavaltakunnallakin on hyvin konservatiivinen kulttuuri, joten heidän teknologiansa on sen tasoista. Tulikansa sen sijaan on teknologisesti hyvin kehittynyt, mikä antaa hyvin yksinkertaisen syyn sille, miten he pystyvät olemaan voitolla sodassa muita valtakuntia vastaan. Tulikansa on myös yllättävän suvaitsevainen: yleensä ajattelisi pahan imperiumin, natsi-Saksaa muistuttavan, olevan hyvin suvaitsematon ja ahdasmielinen, mutta Tulikansassa ainoa asia, millä näyttää olevan mitään vaikutusta on taidot. Ei sukupuoli, ei taloudellinen tilanne, vaan taidot, ja yleensä nimenomaan tulentaitamisen taidot. Tietenkin Tulikansa on hyvin totalitaarinen hirmuvalta, mutta sitä ei koskaan näytetä pelkkänä “pahana” paikkana antaen sillekin syvyyttä. Tuulentaitajien hallinnoista ei hirveästi kerrota, mutta heidän kulttuuri oli hyvin hyväksyväinen. Heillä ei ollut armeijaa, he elivät hyvin vapaasti ja jopa auktoriteettihahmot nähtiin paljon rennommin kuin muissa valtakunnissa. ATLA:n isoja etuja on monien fiktiivisten kulttuurien näkeminen luoden maailmasta uskomattoman mielenkiintoisen. 

Kuva: https://avatar.fandom.com/wiki/Geography_of_the_World_of_Avatar

Kulttuurin ja hallinnon lisäksi ATLA:n lore ja mytologia ovat myös naurettavan hyvin suunniteltuja. Tähänkin liittyy sarjan luova ja simppeli “taikajärjestelmä” (eng. magic system). Kaikkien elementtien käyttö tuntuu hyvin johdonmukaiselta eikä ne koskaan ole erityisen ylivoimaisia. Hahmoilla on tietyt rajat, mitä he voivat tehdä elementtivoimilla: he eivät voi luoda loputtomasti elementin ainetta ja elementtien harvinaiset tekniikat ovat hyvin vaikeita osata. Esimerkiksi maantaitajat eivät pysty niin helposti taitamaan metallia. Vasta Toph ensimmäisen kerran koko ATLA:n maailmassa oppii taitamaan metallia. Tuulentaitajatkaan eivät pysty vain lentämään, vaan ilmeisesti sekin tarvitsee hyvin vahvan mielen, jollaista ei edes nähdä koko sarjassa. Vedentaitajatkaan eivät pysty taitamaan kehoa ihan noin vain, vaikka ihmiskeho on suurimmaksi osaksi vettä. Ja tulentaitajista vain hyvin harva pystyy taitamaan salaman tulen lisäksi. Azulan sinisiä liekkejäkin on yritetty selittää sillä, että tieteellisesti sininen liekki on “puhtaampaa” liekkiä kuin normaali liekki, mikä sopisi hyvin Azulan perfektionismiin. Antamalla taikajärjestelmälle selkeät rajoitteet ja säännöt auttavat mahdollistamaan paljon johdonmukaisemman ja luovemman käytön. ATLA:ssa on myös paljon hahmoja, jotka eivät pysty taitamaan elementtejä luoden jälleen kerran kiehtovaa konfliktia ja klassismia maailmassa. Siitä puheenollen ATLA:ssa ei myöskään ylikäytetä fantasiaelementtiä, jolloin ATLA on aika hienovarainen fantasiasarja; auttaa siinä, että maailma ei ole hirveän vierastava. 

Kuva: https://www.facebook.com/pg/TeamAvatarATLA/posts/

ATLA:n mytologialla tarkoitan maailman historiaa ja uskomuksia. Yllättävän vähän sarjassa käsitellään uskontoja, mutta maailman menneisyys on selitetty hyvin sulavasti katsojalle. Avatarin kuollessa syntyy uusi avatar jatkaen avatar-sykliä. Avatarin olemassaolo tässä maailmassa on muutenkin loistava idea. Lisäksi ATLA:ssa tulee selville, että alkuperäiset taitajat olivat tiettyyn elementtiin liittyvät fiktiiviset eläimet (paitsi vedelle oli kuu, mikä kieltämättä on outo yksityiskohta). Jopa henkilöt, jotka eivät ole nähneet ATLA:a voivat varmaan arvata eläimen tulen alkuperäiselle taitajalle, lohikäärmeen, sillä se käy niin hyvin järkeen. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät ATLA:n maailmasta eloisamman.

Kuva: https://sites.google.com/a/mun.ca/the-zen-of-avatar-the-last-airbender/air-nomads-and-buddhism/the-elements

ATLA:n maailma ei ole myöskään hirveän sekava tai monimutkainen. Monen fantasiamaailman ongelmana on liiallisten yksityiskohtien lisääminen, jolloin tarinasta ja maailmasta voi nauttia kunnolla vain opiskelemalla fiktiivistä historiaa ja maantietoa, ja se ei ole fiktion tarkoitus. ATLA:n maailma on luovuudestaan ja syvyydestään huolimatta yllättävän yksinkertainen, mikä ei niinkään yllätä, sillä kyseessä on kaikesta huolimatta lastensarja. Yksinkertaisuus ei todellakaan ole huono asia, koska se tekee maailmasta muistettavamman ja sen kautta on helpompi nauttia fiktiosta. Fiktiossa fyysisen maantiedon ymmärtämiseksi riittää yleensä kartta, ja ATLA:n maailmankartta esiintyy jokaisessa introssa. Jopa The Lord of the Rings- ja A Song of Ice and Fire -kirjoihin on yleensä lisätty kartta, mikä auttaa lukijaa muodostamaan maailman rakenteen. 

Teemat

Yksi merkittävä sotaan liittyvä teema on kosto ja vastapuolen näkeminen tietyssä valossa. Olen huomannut monissa toisen maailmansodan veteraanien haastatteluissa heidän sanoneen, että he eivät ajatelleet saksalaisia ihmisinä, kunnes vasta vuosia sodan jälkeen. Jopa Suomessakin venäläisviha on edelleen olemassa mm. sodan takia. Kaikki ATLA:n kolme alkuperäistä päähenkilöä ajattelevat Tulikansan olevan täynnä pahoja ihmisiä: he uskovat automaattisesti jokaisen tulentaitajan olevan Tulikansan puolella, koska heidän ainoat kokemukset tulentaitajista ovat, kun Tulikansan sotilaat ovat hyökänneet heitä vastaan. Sarjan aikana he ehtivät tutustumaan moneen Tulikansan kansalaiseen, jolloin he oppivat ajattelemaan tulikansalaisia ihmisinä; he oppivat ymmärtämään sotilaan ja kansalaisen eron. Kataran viha on kaikkein näkyvin hahmoista. Kataran (ja Sokan) äiti on murhattu jo ennen sarjan alkua Tulikansan sotilaan käsissä, mikä jätti isot traumat Kataralle. Kataran kostoon liittyvä jakso “The Southern Raiders” on yksi lempijaksoistani, ja se keskittyy nimenomaan kostoon. Katara on jakson alussa täysin valmis murhaamaan kostoksi hänen äitinsä tappaneen miehen. Jokainen hänen tekonsa yllättää, vaikka katsojana sen silti ymmärtää. Katara on yleensä ryhmän optimistisin ja diplomaattisin hahmo, jolloin oli hyvin erikoista nähdä hänet niin vihaisena ja kostonhimoisena: se jakso jättää minulle aina kylmät väreet, kun katson sen. Jakson lopetuskin on hyvin erikoinen, sillä se ei lopu kostoon tai anteeksiantoon, niinkuin monessa muussa sarjassa. Kataran inhimillisyys paistaa lopulta, jolloin hän ei pysty murhaamaan miestä. Tosin Katara ei myöskään anna anteeksi tekoa. Sen sijaan Katara jättää miehen elämään surullista elämäänsä, mitä voi pitää tietynlaisena kostona. 

Kuva: kohtaus sarjasta Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

Toinen ATLA:n iso teema on tappaminen. Moni varmaan ajattelee tappamisen olevan oikea ratkaisu sodan aikana. Näin ainakin ajattelee suurin osa sarjan hahmoista, vaikka moni heistä tietenkin välttää sitä. Aang tosin on pasifisti, jonka koko hahmokehitys keskittyy siihen, että hän ei enää vältä ongelmaa, vaan ratkaisee sen. Sarjan lopussa Aangin sisäinen konflikti perustuu Ozain tappamiseen, mikä on täysin Aangin moraalien vastaista. Tästä sarja luo mielenkiintoisen kysymyksen kenelle tahansa mietittäväksi: onko omien moraalien rikkominen oikein, jos se tuo yhteisen hyvän? Suurella skaalalla uskon suurimman osan vastaavan kyllä. Loppujen lopuksi sodassa olevan hirmuhallitsijan päihittäminen toisi paljon hyvää, vaikka tappamista pidetään yleensä moraalittomana. Mutta jokapäiväisissä tilanteissa tähän kysymykseen on vaikeampi vastata. ATLA:n teemat ovat tietenkin liioiteltuja verrattuna normaaliin elämään, mutta se liioittelu auttaa ymmärtämään, kuinka vakavalta ihmisten väliset ja sisäiset konfliktit tuntuvat. Aangin pitää tehdä valinta tappamisen suhteen, vaikka kirjaimellisesti kaikki muut hahmot ajattelivat tappamisen olevan ainoa oikea ratkaisu. Lopussa Aang ei tapa Ozaita, vaan ottaa Ozain taitamisvoimat pois. Muutenkin Kataran, Aangin, Sokan, Zukon ja monen muunkin hahmon konfliktit liittyvät isompaan tragediaan, lapsuuden menettämiseen. He kaikki ovat alaikäisiä, jotka on pakotettu olemaan osa satavuotista sotaa. Tällaiset teemat tekevät ATLA:sta hyvin kypsän sarjan.

Kuva: https://www.reddit.com/r/TheLastAirbender/comments/gxfa9n/alta_really_does_demonstrate_deep_themes/

Rehellisesti sanoen ATLA käsittelee hyvin montaa erilaista teemaa riippuen jaksosta ja kaudesta. ATLA:n teemoista voisi jopa tehdä oman blogikirjoitelman. Yleisesti sanoisin ATLA:n käsittelevän jokaisen teeman aika hyvin. Sarjan ollessa niin tutunomainen ja hienovarainen, siinä käsiteltävät aiheet ja ongelmat ovat aika samanlaisia kuin meidänkin elämässä. Tietenkin kyseessä on fantasiamaailma, joten ongelmat ovat sen mukaisia; mutta se ei tarkoita, etteikö maailman hahmot olisi inhimillisiä samalla tavalla kuin me. ATLA:n hahmot ovat usein sellaisia, mitkä ovat samaistuttavia normaaleille ihmisille. Tosin meidän kaikkien ei ole tarvinnut taistella sodassa teini-ikäisenä tai puolustamaan omaa henkeämme taistelussa. Mutta me kaikki olemme kokeneet epäonnistumista, ylimielisyyttä, vihaa, häpeää, katumusta ja monia muitakin hyvin yleisiä ja inhimillisä tunteita, joita sarjan hahmotkin kokevat. Jopa tällaisia tunteellisia konflikteja lukuun ottamatta korruptio, suvaitsemattomuus, puolueellisuus, fyysiset ja henkiset arvet, rikollisuus ja valitettavasti joissakin päin maailma sotakin ovat jokapäiväisiä ongelmia. Näkyvimmät teemat ATLA:ssa liittyvät sotaan ja sen kurjuuteen. Tietenkään verta ja ruumiita ei hirveästi nähdä (jälleen kerran, kyseessä on lastensarja), mutta väkivalta, arvet, vammat, aivopesu ja propaganda ovat ihan yhtä tehokkaita, etenkin minunkaltaiselle henkilölle, jolle väkivalta elokuvissa ja sarjoissa ei ole hirveän järkyttävää. 

Modernin fiktion esimerkkiteos

Jopa pitkän tekstin jälkeen, tuntuu kuin en olisi pystynyt selittämään ATLA:n mahtavuutta. Se on tarina, mikä pitää kokea itse. En edes maininnut sarjan musiikkia tai loistavaa visuaalisuutta. Tästä kaikesta huolimatta moni ajattelee lapsille tarkoitetun fiktion olevan epäkypsää ja alempiarvoista fiktiota. Kun ihmiset kuulevat “lastensarja” tai “elokuva lapsille”, he automaattisesti olettavat kyseessä olevan pelkkiä lapsia miellyttävää sisältöä. Kieltämättä silloin tällöin tämä pitää paikkansa, mutta mielestäni hyvä lapsille tarkoitettu fiktio on sellaista, josta myös aikuisetkin pystyvät nauttimaan. Veren, väkivallan, kiroilun ja muun “aikuismaisen” sisällön näkeminen ei tee sisällöstä kypsää. ATLA on osoittanut, että lapsille suunnattu fiktio pystyy olemaan kypsää, hauskaa, tunteellista, ajatuksia herättävää, mielikuvituksellista, monipuolista ja silloin tällöin jopa häiritsevää. Siinä on yleisesti hyvä lista asioista, mitkä tekevät ATLA:sta mielestäni modernin fiktion esimerkkiteoksen: kypsyys, viihteellisyys, tunteellisuus, ajatuksien herättävyys, mielikuvituksellisuus sekä monipuolisuus. Mikään muu kokemani fiktio ei ole onnistunut näissä ominaisuuksissa yhtä hyvin kuin ATLA. Jos ketään kiinnostaa, YouTube-kanava nimeltä “Hello Future Me” tekee loistavia videoita liittyen tarinankerrontaan. Kyseisen sarjan nimi on “On Writing”, ja lähes jokaisessa jaksossa ATLA on esimerkkinä. En siis ole ainoa, joka ajattelee ATLA:sta niin ylellisesti. ATLA ei ole tietenkään täydellinen: jaksojen välinen ajoitus ei ole aina ihan kohdallaan, huumori ei ole aina parasta mahdollista ja Ozain kukistamista pidetään vähän heikkona lopetuksena (olen tosin ihan eri mieltä). Mutta mikään fiktio ei ole täydellistä.

Kuva: https://www.reddit.com/r/memes/comments/hhjclo/avatar_the_last_airbender_meme/

Moni tämän blogin lukenut ei varmaan ole samaa mieltä kanssani, joten ehdotan jokaisen lukijan laittamaan kommentteihin fiktion teoksen, mitä itse pitävät fiktion esimerkkiteoksena; se voi olla elokuva, elokuvasarja, sarja, kirja, kirjasarja, videopeli, sarjakuva, teatteriesitys tai ihan mitä tahansa fiktiota. Kertokaa myös lyhyesti, miksi juuri se fiktion teos on teidän mielestänne paras.

Inttiaihe 3/5: Naiset armeijassa

 

Naiset armeijassa, se on ollut jo kauan kiistanalainen konsepti. Siitä ei edes ole hirveän kauan, kun naisetkin saivat ensimmäistä kertaa suorittaa varusmiespalveluksen vapaaehtoisesti. Vaikka moni nainen käy armeijan, sitä silti pidetään vieläkin hyvin epätavallisena ja on olemassa ihmisiä, jotka vastustavat sitä ihan kokonaan. “Naiset armeijassa” -aihetta on jo käsitelty monessa eri paikassa, kuten keskustelupalstoilla ja uutisissa. Yllättäen oman kokemukseni mukaan moni armeijassa oli aika suvaitsevainen tämän asian kannalta: ainakaan avoimesti sitä vastaan ei oltu hirveästi, ja uskon monen pitäneen siitä, että näkee toista sukupuoltakin. Tästä huolimatta huomattavan suuri määrä ihmisistä armeijassa ajatteli armeijan olevan vain miehille. Yleensä kun näin väitetään, viitataan naisten biologiaan. Yleisesti miehet ovat fyysisesti vahvempia kuin naiset, joten tietenkin moni olettaa miesten olevan parempia sotilaita. Näihin mielipiteisiin voi vaikuttaa myös historia ja vanhanaikaisuus. Sodan aikana yleensä naiset jäivät kotiin huolehtimaan lapsista ja taloudesta sekä menivät töihin miesten puolesta. Tämä on niin sanottu “ideaalinen” rooli naisille sodan aikana. Tosin tämä ajatuskin on vääränlainen, sillä naiset ovat taistelleet sodissa jopa Suomessa: Suomen sisällissodassa käytettiin nais- ja lapsisotilaita, puhumattakaan vanhemmista sodista ja muiden maiden sodista. Mutta tästäkin huolimatta tämä aihe on kaksipiippuinen juttu, jolle ei ole oikeaa vastausta. Toki moni ajattelee järjellä, että naisten meneminen armeijaan edustaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta se ei ole niin yksinkertaista, ja kerron myöhemmin miksi. 

Kuva: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201806122201008744

Kieltämättä minua on vähän jännittänyt tämän blogikirjoitelman kirjoittaminen, koska miehenä en halua sanoa mitään väärää naisten armeijakokemuksista. Uskon sen takia kyseessä olevan lyhyempi blogi. Olen puhunut osastossani ja komppaniassani olevien naissotilaiden kanssa, ja perustan kertomani heidän sanomiin asioihin. Toivottavasti en ole ymmärtänyt asioita väärin. Pahoittelen jo etukäteen, jos sanon jotain väärää tai loukkaavaa, se ei ole tarkoitukseni. Kontekstin takia kerron, että osastossani oli kolme naista ja komppaniassani oli paljon enemmän (en muista tiettyä määrää). Kannattaa myös muistaa näiden kyseisten naisten kokemusten voivan erota huomattavasti muiden naissotilaiden kokemuksista. Osa asioista ovat myöskin voineet olla asioita, mitkä ovat muuttuneet ajan myötä. Tällaiset asiat kannattaa pitää mielessä, kun analysoi tällaisia aiheita. 

Naiset armeijassa miehen näkökulmasta

Omalla alokaskaudellani ei ollut yhtään naista komppaniassani, joten itse tutustuin tähän konseptiin vasta kh-kaudella (koulutushaara). Usea varusmiesjohtajani oli myös nainen, mutta en puhunut heidän kanssa, joten en tiedä heidän yksittäisistä kokemuksistaan. Ensimmäinen asia, mikä pistää silmään naissotilaissa on se, että lähes kaikki haluavat johtajakoulutukseen. Komppaniassani oli muistaakseni vain yksi tai kaksi naista, jotka halusivat jäädä miehistöön. Tämä ei tosin jälkeenpäin yllätä, sillä kun on tullut vapaaehtoisesti armeijaan, tietenkin sillä “uralla” haluaa edetä. Sen takia moni komppaniani nainen oli luonteeltaan aika maskuliininen omaten tietynlaisen “äijä”-asenteen. Tällaisten naisten näkeminen armeijassa ei yllätä yhtään. Samasta syystä politiikassa on niin monta ääripäätä ja lukiossa on niin monta kirjaviisasta; tietynlainen paikka tietynlaisille ihmisille. Tietenkään moni naissotilas ei päässyt johtajakoulutukseen ja moni oikeasti oli aika surullinen siitä. Monelle naiselle se on ainoa asia, mitä haluaa varusmiespalveluksessa, ja kun sitä ei tapahdu, armeijaan meneminen voi tuntua mitättömältä. Kai se on se riski, mikä naisten pitää ottaa mennessään armeijaan, sillä aika moni nainen pääsi alikersantiksi tai upseerikokelaaksi (en tiedä, kuinka moni naisista jäi puolustusvoimiin töihin. Ei kukaan omasta osastostani ainakaan). Useat mies- sekä naissotilaat uskoivat, että niin moni nainen valittiin johtajakoulutukseen vain sukupuolien välisen moninaisuuden takia pätevyydestä huolimatta. Tosin tätä sanottiin varmasti myös kateuden takia. 

Kuva: https://varusmieslehti.fi/hairio-vai-tasavertainen-taistelija/

Kh-kaudella huomasin naisiin kohdistuneen erityiskohtelun. Tietenkin naiset saivat usein täysin samaa kohtelua kuin miehetkin, mutta naurettavan usein harjoituksissa naisilla oli paljon helpompaa. Muistan hyvin tämän tietyn koulutuksen, jossa harjoiteltiin potkuja: ylikersantti käveli miessotilaiden vierestä ja alkoi huutamaan kurkku suorana siitä, kuinka huonoja heidän potkunsa olivat. Samaan aikaan sama ylikersantti kävelee naissotilaiden ohi (joiden potkut ovat selkeästi ja objektiivisesti heikompia), ja ylikersantti on aivan hiljaa. Silloin sivullisena tätä tilannetta katsottuna se jopa nauratti. Onhan tuo aika koominen tilanne. Mutta suuremmassa mittakaavassa tästä syntyy argumentti: “Naiset eivät kuulu armeijaan.” Kyseessä ei ole asian suvaitseminen tai suvaitsemattomuus, vaan se, että naiset tuntuvat saavan erityiskohtelua, jolloin he eivät koe sitä “oikeaa” armeijaa. Tämän takia naisten meneminen armeijaan on kaksipiippuinen juttu. Muutenkin naisiin kohdistuva kuri oli yleisesti paljon vähäisempää kuin miehillä. Moni naissotilas jopa tajusi tämän ja heitä suututti tämä. Muistan muutaman sanoneen vihaavansa tällaista erityiskohtelua, koska siitä tulee sellainen tunne, että naiset tarvitsevat erityiskohtelua, vaikka se ei ole totta. Tämä on positiivista syrjintää, eli syrjintää (seksismiä, rasismia jne.), jossa henkilöä kohdellaan erityisellä (positiivisella) tavalla, kun ajatellaan tilanteen tai asian olevan liian hankala henkilölle. Toisin sanoen positiivinen syrjintä on erityiskohtelun antamista luullen sen olevan tarpeellista ja ystävällistä, mutta oikeasti se erityiskohtelu on alentavaa. Tästä kaikesta huolimatta naisetkin saivat aika paljon lokaa niskaansa.

Normien rikkominen

Naisen meneminen armeijaan on hyvin normaalista poikkeavaa. Sitä ei hirveästi odoteta, koska se ei ole pakollista, toisin kuin miehille. Kysyin monelta naissotilaalta, miksi he päättivät tulla varusmiespalvelukseen: suurin osa miehistä pitää armeijaa pakkopullana, jolloin on täysin sitä vastaan (ainakin palveluksen aikana). Sen takia monen on hankala päätellä naisten tulemista armeijaan. Kieltämättä suurimmaksi osaksi se oletus pitää paikkansa, sillä suurin osa naisista ei ole tai ei tule käymään armeijaa, koska sinne ei tarvitse mennä. Se on monen miehen olettama logiikka naisille. 

Kuva: TV-ohjelman Naissotilaat (2018) juliste

Sain yllättävän erilaisia vastauksia naissotilailta siihen, miksi he tulivat varusmiespalvelukseen. Suurin osa sanoi vain menneensä huvin vuoksi ajatellen sen olevan ihan mielenkiintoinen kokemus. Moni välivuoden pitävä ajatteli myös armeijan olevan järkevä tapa viettää se. Sitten oli tiettyjä henkilöitä, jotka ajattelivat, että jokaisen suomalaisen pitäisi käydä armeija. Tällainen isänmaallisuus kuulostaa harvinaiselta, varsinkin kun se tulee naisen suusta. Ainakaan kyseessä ei ole tekopyhä henkilö, sillä tunnen monta naista, jotka pitävät armeijan pakollisuutta hyvänä asiana, vaikka ei ole itse käynyt armeijaa. Sellainen asenne on mielestäni aika suppeamielistä, kun kannustaa jotain, mitä itse ei tarvitse tehdä. Siinä on sellainen “tämän tietyn asian pitää olla pakollista, jotta minun ei tarvitse uhrata henkeäni tai olla vaarassa, vaan muut tekevät sen puolestani” -tapainen asenne. Jatkaakseni moni myös halusi kokeilla omia rajojaan armeijassa. Ja tietenkin monen motivaationa oli johtajakoulutus, mikä olisi hyvää plussaa kenen tahansa ansioluettelossa. Jos itse olisin nainen, en ole varma olisinko mennyt armeijaan: konsepti normien rikkomisesta ja massasta erottumisesta olisi kiehtonut minua, mutta todennäköisesti olisin vain jatkanut omalla siviiliurallani etenemistä. Kiehtova ajatus naisesta armeijan korkeassa sotilasarvossa tulee minulle varmaan siitä, että fiktiossa sellaisten naishahmojen näkeminen on aika mielenkiintoista. Varsinkin sarjan Fullmetal Alchemist: Brotherhood (2009-2010) hahmot nimeltä Olivier Armstrong ja Riza Hawkeye ja muut heitä muistuttavat hahmot muista elokuvista ja sarjoista ovat hyviä esimerkkejä (hyvin kirjoitettuna) naisjohtajahahmoista. 

Naisten maskuliinisuus

Kerroin jo aiemmin armeijassa olevien naisten “äijä”-asenteesta. Tästä sanasta voisi ajatella naisten muistuttavan miehiä, ja kieltämättä monessa tilanteessa sukupuolta ei edes otettu huomioon varusmiesten samanlaisuuden takia. Tarkoitan “äijä”-asenteella tietynlaista rentoutta ja ryhmään sopeutumista, sekä tietysti naisten maskuliinisia puolia, kuten suorasanaisuutta ja aggressiivisuutta. En halua väittää, että komppaniassani olevat naiset eroaisivat hirveästi siviiliin jääneistä naisista. Kaikilla naisilla on maskuliinisia puolia, kuten kaikilla miehilläkin on feminiinisiä puolia. Silti sanoisin monen komppaniassani olleen naisen eroavan rohkeuden ja sietokyvyn kannalta. Lähes kaikki naissotilaat komppaniassani olivat hyvin kestäviä ja päättäväisiä pelkäämättä omien käsiensä likaamista, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Silti pitää sanoa, että osastoni naisten tuvassa oli oikeasti iso peili (muissa tuvissa ei ollut); oli hauskaa katsoa heidän kantavan sitä, kun muutettiin eri rakennukseen. 

Todellinen vapaaehtoisuus

Olen puhunut aikaisemmin siitä, että on väärin sanoa armeijan olevan vapaaehtoinen miehille, koska miesten on pakko valita kolmesta vaihtoehdosta jokin, ja armeijaa yleensä pidetään parhaimpana huonona vaihtoehtona. Muutenkin armeijan ajatellaan olevan paljon arvostettavampi ja hyväksyttävämpi kuin esimerkiksi siviilipalvelus. Naisilla sen sijaan on vaihtoehto, jolloin suurin osa valitsee menemättä palvelukseen. Naisten kannalta voidaan puhua todellisesta vapaaehtoisuudesta. Tämän takia useasti vitsailtiin siitä, että naisilla ei ole varaa valittaa armeijassa, sillä he ovat itse valinneet jättää siviilin mukavuuden. Moni naisista jopa kyseenalaisti tulemistaan armeijaan, kun koulutukset ja harjoitukset olivat hyvin kurjia ja rankkoja (tosin sitä tekivät miehetkin). Tämän takia naisia pidetään rohkeina, kun he menevät armeijaan: he uskaltavat jättää oman henkilökohtaisen siviilielämänsä ja -tavoitteensa väliaikaisesti taakseen. Sen sijaan miehiltä oletetaan sitä. Eikä edes oleteta, vaan pakotetaan. En ole täysin varma, jääkö naisille tyhjä olo armeijasta, jos he eivät pääse haluamaansa johtajakoulutukseen, sillä hyvin monella naisella on nimenomaan se mielessä. Silloin moni nainen voisi pitää armeijaa ihan samanlaisena pakkopullana kuin miehetkin pitävät sitä. Naisten vapaaehtoista armeijaa ymmärtäisi myös paremmin, jos heidän tavoitteenansa olisi jäädä armeijaan töihin. Sellaisessa tapauksessa sen ymmärtäisi yhtä helposti kuin yliopistoon menemisen haluamalleen alalle. 

Kuva: https://www.lapinkansa.fi/armeija-tekee-pojista-miehia-ja-tytoista-naisia-mu/1929913

Vaikka moni on naisten menemistä armeijaan vastaan, sitä myös suositaan jonkin verran joissakin piireissä. Naisille armeijaa voi pitää hyvänä kokemuksena samalla tavalla kuin työkokemusta, eli siitä voi olla apua uralla. Syy tälle on nimenomaan vapaaehtoisuus: miehiltä odotetaan armeijan käymistä, joten sitä ei pidetä niin ihmeellisenä miesten kesken: parhaimmillaan se on yhdistävä kokemus. Naisille sen sijaan armeija on ikoninen kokemus, mitä jokainen nainen ei koe, jolloin se auttaa erottumaan joukosta hyvin helposti. Jopa itseäni kiinnosti enemmän naisten tuleminen armeijaan kuin miesten valitseminen armeijan ja siviilipalveluksen välillä. Uskon tälle ihmetykselle ja ylistämiselle olevan syynä konseptin suhteellinen tuoruus. Siitä ei ole kauan aikaa, kun naiset saivat ensimmäistä kertaa suorittaa varusmiespalveluksen. Kyseessä voi olla myös asian ihannointi siitä, että nainen on armeijan suoritettua onnistunut olemaan samalla tasolla fyysisesti ja henkisesti miesten kanssa, ja johtajakoulutus olisi hyvää plussaa sukupuolesta huolimatta. Lyhyesti sanottuna naisten menemistä armeijaan ihannoidaan samasta syystä kuin mitä tahansa ikonista tai harvinaista kokemusta; se tekee ihmisistä mielenkiintoisen kuuloisia, mikä auttaa työelämässä ja henkilökohtaisessa elämässä. 

Kuuluvatko naiset armeijaan?

Mielestäni on väärin kysyä kuuluvatko naiset armeijaan, koska kyseessä ei ole yhden sukupuolen pätevyys, vaan yksilöiden. Moni nainen on parempi sotilas kuin moni mies ja moni mies on parempi sotilas kuin moni nainen. Pelkästään naisen motivaatio ylipäätään mennä varusmiespalvelukseen vapaaehtoisesti osoittaa naisen olevan valmis armeijaelämykseen. Sille on kuitenkin ihan luonnollisia syitä, miksi naisten menemistä armeijaan kyseenalaistetaan: erityiskohtelu, perinteet, naisten yleisesti heikompi keho, konservatiivisuus ja silloin tällöin jopa seksismi. Tosin nämä eivät saisi olla syitä estää tai lannistaa naisia menemästä armeijaan halutessaan. Olen monesti sanonut monille naispuolisille kavereilleni vitsillä, että heidän pitäisi mennä armeijaan, jotta he ymmärtäisivät, minkälaista siellä on. Kieltämättä se olisi mielenkiintoista, jos olisi yleinen trendi naisille mennä armeijaan, tai jos se olisi heillekin pakollista. Se varmasti opettaisi heitä ja saisi heidät arvostamaan siviilielämää ihan eri tavalla. Tosin naiset ovat yleisesti tunteellisesti herkempiä kuin miehet, joten tällaisessa tilanteessa armeijan rakenne ja tavat saattaisivat pahimmassa tapauksessa muuttua hyvin radikaalisti “helpompaa” armeijaa kohden, jolloin armeijaa ei enään voisi kutsua armeijaksi. 

Kuva: https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/isot-puolueet-yksimielisia-naiset-pitaa-kaskea-armeijan-kutsuntoihin/

Vaikka olen antanut blogieni kautta aika negatiivisen kuvan armeijasta, suosittelen naisia harkitsemaan armeijan suorittamista. Olisi kiehtovaa nähdä, jos tämä ilmiö yleistyisi. Jos naisiin kohdistuva erityiskohtelu saataisiin kokonaan lopetettua, armeija olisi tasa-arvoisempi sukupuolia kohtaan. Sanoisin myös, että naisten oleminen armeijassa vähentäisi toksista maskuliinisuutta, loisi sukupuolien välistä moninaisuutta ja saisi monipuolisempaa keskusteluseuraa. Yleisestikin on mukavampaa olla osa keskustelua, minkä yksilöt ovat erilaisia joko sukupuolen, taustan, kokemusten tai ihan minkä vain erojen kautta. Nimittäin armeijassa tuvan (ja tupien) väliset keskustelut olivat hyvin tärkeitä mielenterveyden kannalta. Tosin suositteluni voi myös johtua “minulla ei ollut kivaa, joten muidenkin pitää kärsiä” -asenteesta, mutta siitä huolimatta armeija on vain tietynlaisille ihmisille nautittavaksi. Miesten kesken ei voi hirveästi valita, mutta naisena voi mielenkiinnon herätessä päättää, että onko armeija häntä varten. Jos jotain, niin ainakin se on tehokas ja mielenkiintoinen tapa viettää välivuosi. 

Inttiaihe 2/5: Toksinen maskuliinisuus

 

Monelle tulee armeijasta mieleen miehekkyys. Sitä pidetään miehekkäänä, kun menee armeijaan ja moni jopa sanoo armeijassa muuttuvan mieheksi. Suomessa miehiltä lähes aina odotetaan armeijaan menemistä, koska sitä pidetään niin isona normina miehille. Tosin miehekkyyden määritelmä on aika epäselvä. Yleisesti miehekkyydellä tarkoitetaan vahvuutta ja käyttäytymistä, mitä odotetaan jokaiselta mieheltä: sodassa taisteleminen on miehekästä, tappelun voittaminen on miehekästä, rohkeus on miehekästä jne. Miehekkyys itsessään ei ole huono asia, sillä monet perinteisen miehekkyyden ominaisuudet ovat syystäkin suotavia. Kaikkien mielestä rohkeus, päättäväisyys ja vahvuus ovat hyviä piirteitä ihmisissä, niin miehissä kuin naisissakin. Historiankin kannalta nämä piirteet ovat auttaneet ihmisiä selviytymään. Tosin perinteisessä miehekkyydessä on monia ongelmia, mistä on viime vuosina puhuttu paljon. Jääräpäisyyttä, uhkarohkeutta, isottelua ja usein jopa ylimielisyyttä (itseluottamukseksi naamioituna) pidetään myös miehekkyyden ominaisuuksina. Sitten on ongelma miehekkyyden päinvastaisella roolilla, feminiinisyydellä. Yleisesti aina odotetaan miesten olevan miehekkäitä ja naisten naisellisia luoden yhteiskuntamme sukupuoliroolit. Tämän takia moni on sitä vastaan, että naiset menevät armeijaan, sillä sitä pidetään miesten kokemuksena, ei naisten. Sama pätee miehiin, jotka eivät saisi sukupuoliroolien perusteella esim. työskennellä naisvaltaisilla aloilla tai käyttää meikkiä. Tällaista käyttäytymistä kutsutaan toksiseksi maskuliinisuudeksi (toxic masculinity). 

Kuva: https://www.thedailystar.net/opinion/perspective/what-the-antidote-toxic-masculinity-1478401

Rehellisesti sanoen en tiedä onko ‘toxic masculinity’ -termille järkevää suomalaista termiä, joten kutsun sitä vain toksiseksi maskuliinisuudeksi. Toksista maskuliinisuutta tapahtuu vieläkin jatkuvasti arjessa, vaikka se onneksi on vähentynyt vuosien varrella. Silti armeijassa se on vieläkin hyvin vahvassa osassa. Syy tälle on se, että armeija on paikka, jossa perinteisen miehekkyyden ominaisuuksia suositaan. Siellä halutaan varusmiesten olevan vahvoja, siellä halutaan varusmiesten olevan rohkeita ja tietenkin siellä halutaan varusmiesten olevan itsenäisiä ja päättäväisiä. Mutta minkäänlaisia feminiinisyyden ominaisuuksia automaattisesti pidetään heikkouksina; yleisiä feminiinisyyden piirteitä ovat myötätunto, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Se on hyvin ärsyttävää, että näinkin luonnollisten tunteiden ilmaiseminen on niin hankalaa. Muutamaa yksilöä lukuun ottamatta toksinen maskuliinisuus oli iso osa koko armeijaa alusta loppuun, ja en pitänyt siitä.

Mitä toksinen maskuliinisuus on?

Yleensä toksisella maskuliinisuudella tarkoitetaan miesten negatiivista käyttäytymistä, mikä johtuu yhteiskunnan sukupuolirooleista. Stereotyyppinen  näkemys miehekkäästä miehestä on sellainen, mihin usein suorasti tai epäsuorasti yritetään päästä, fyysisesti tai henkisesti. Yhteiskunta myös usein suosii perinteisiä miehekkäitä miehiä, mitkä useissa kulttuureissa ovat dominoivia, päättäväisiä ja jopa väkivaltaista käytöstä on usein suosittu. Esimerkiksi elokuvien ja sarjojen maskuliiniset mieshahmot ovat yleensä väkivaltaisia tavalla tai toisella. Näiden pyrittyjen piirteiden kautta syntyy monesti muitakin negatiivisia piirteitä, kuten seksikkyyttä, epäkohteliaisuutta ja kiusaamista. Elokuvan Beauty and the Beast (1991) hahmo nimeltä Gaston on toksisen maskuliinisuuden ilmentymä.

Kuva: https://stage.innovationunit.org/thoughts/be-a-man-toxic-masculinity-social-media-and-violence/

Lähes kaikki meistä ovat olleet osa tätä kyseistä ongelmaa jollakin tavalla tajuamatta. Tosin usein se ei ole niin vakava asia kuin miltä se kuulostaisi. Kuten sanoin, toksinen maskuliinisuus on harventunut vuosien varrella. Silti me kaikki olemme olleet osa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloa. Jos olette joskus sanoneet “ole oikea mies”, “pojat ovat poikia” tai jopa sen kaikkein selkeimmän toksisen maskuliinisuuden esimerkin “älä itke”, olette olleet osa ongelmaa. Tällaisten asioiden sanominen saa henkilön ajattelemaan, että jokin harvoin miehien tekemä asia on jotenkin väärin ja se pitäisi lopettaa. Jopa tällaisten asioiden sanominen vitsillä luo henkilölle epäilyksiä omasta miehekkyydestään. Armeijassa tällaista kuulee hyvin paljon, etenkin “ole mies” tai “käyttäytykää kuin miehet” ovat usein kuultuja lauseita. “Pojat ovat poikia” -lause saattaa tuntua harmittomalta asialta, mitä sanotaan lapsista, mutta tällä lauseella usein puolustetaan jotain käytöstä, minkä ei kuuluisi olla hyväksyttävää. 

Kuva: https://reflector.uindy.edu/2018/10/10/toxic-masculinity-creates-a-society-that-can-be-dangerous/

Jopa naiset ovat osa toksisen maskuliinisuuden olemassaoloa. Naiset eivät välttämättä sano asioita, kuten “ole oikea mies” tai “älä itke” (riippuen tilanteesta), mutta sukupuoliroolien takia naisetkin odottavat miehiltä tietynlaista käytöstä. Tällöin naiset usein sanovat “jos olisit oikea mies, …” tai jotain sen tapaista. Toisaalta naisillakin on heidän omat sukupuoliroolinsa, joten miehet odottavat heiltäkin tietynlaista käytöstä. Olen kuullut tapauksista, joissa tytöillekin on sanottu “älä itke” ja muuta tämän kaltaista, mutta yleensä naisilta odotetaan tietynlaisen vaatetuksen käyttämistä, meikin käyttöä, rauhallista käytöstä (verrattuna miehiin) ja tietynlaista uravalintaa. Naistenkin sukupuoliroolien kannattamista voi periaatteessa pitää toksisen maskuliinisuuden piirteenä; olettaen naisten jäävän kotiin kotiäidiksi työuran sijaan on monella tavalla perinteisen feminiinisyyden kannattamista. Kotiäidiksi jääminen ei ole huono asia, mutta jos ajattelee miehenä olevansa perheessä hierarkian yläpuolella tienaten perheen tulot, se on varsinkin nykymaailman kriteerien perusteella selkeää toksista maskuliinisuutta.

Maskuliinisuus armeijassa

Yksi selkeimmistä toksisen maskuliinisuuden esimerkeistä on siviilipalveluksen vihaaminen: lähes kaikki puhuvat siitä negatiivisella sävyllä. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnosta onko henkilö suorittanut varusmies- tai siviilipalveluksen, mutta ilmeisesti moni ei ole yhtä suvaitsevainen armeijassa siviilipalveluksen suhteen. Tietenkin siviilipalvelusta alistettiin myös vitsillä, kuten lukiossa ammattikoulua ja päinvastoin. Siitä huolimatta on naurettavaa, että jopa nykyään moni ajattelee siviilipalveluksen olevan paikka, mihin naiselliset ja kunniattomat miehet menevät. Kerran yksi alikersanteistani kysyi käytävällä, miksi en mennyt siviilipalvelukseen. Annettuani vastauksen hän sanoi: “Hyvä, muuten olisi tullut turpaan.” Jopa armeijan ulkopuolella siviilipalvelusta ei katsota hyvällä silmällä; en usko edes monen omassa perheessäni hyväksyneen sitä, jos olisin mennyt siviilipalvelukseen. Ajatellen armeijan, paikan, missä on epämukavat oltavat ja hyvin vähän yksityisyyttä, olevan ainoa ja oikea paikka kaikkien miehien käytäväksi on naurettavan selkeää toksista maskuliinisuutta. 

Kuva: https://www.nytimes.com/2020/10/22/us/masks-toxic-masculinity-covid-men-gender.html

Armeijassa esiintyvä toksinen maskuliinisuus vaikuttaa luonnollisesti kaikkien käyttäytymiseen. Tietenkin moni tuvan keskusteluista olivat sivistyneitä ja järkeviä, mutta keskusteluissa oli aina tietynlainen ilmapiiri, mikä piti keskustelun tietynlaisena: tuvassa tapahtuvat keskustelut ovat koko tuvan kuulemia, jolloin jopa henkilöt, jotka eivät osallistu keskusteluun, vaikuttavat siihen. Tämän takia keskusteluissa ei hirveästi avauduttu, ellei kyseessä ollut aihe, missä miehekkyys ei ollut vaakalaudalla, kuten erilaiset skenaariot, koulu, työ jne. Armeija ei ole paikka perinteisille feminiinisille piirteille. Jos on homoseksuaali tai harrastaa jotakin epämiehekästä urheilua, kuten tanssia, siitä tulee saamaan paljon lokaa niskaansa armeijassa.

Toksinen maskuliinisuus on ihan ymmärrettävää armeijassa. Ei sen takia, että se olisi hyväksyttävää, vaan siksi, koska puolustusvoimat suosivat “kovuutta”. Käyttäytymällä kuin perinteinen toksinen maskuliininen mies muistuttaa aika paljon monia armeijan suotavia sotilaita. Tietynlainen tunteettomuus, kyynisyys, jääräpäisyys, säälimättömyys ja tylyys kieltämättä kuulostavat hyvän sotilaan ominaisuuksilta, etenkin sodassa. Mutta jopa sodassa tällainen käytös ei olisi järkevää tai käytännöllistä. Sodan ollessa niin ankaraa ja rankkaa, tällainen “miehinen” käytös ja sen jatkuva suosiminen loisi huonon motivaation, ilmapiirin ja moraalin.  Eikös sota ja mikä tahansa hankala tilanne ole sellainen, jossa pitäisi suosia avautumista ja jopa herkkyyttä pelkästään henkisen mielenterveyden takia? Tietenkin vaikeissa tilanteissa pitää pystyä olemaan vahva, henkisesti ja fyysisesti, mutta käyttäytymällä kuin ”oikea” mies ei tee kenenkään elämästä parempaa. Vaikka ryhmässä vain muutama käyttäytyisi toksisen maskuliinisuuden mukaan, ryhmäpaineen takia se on leviävää negatiivista käyttäytymistä tai hyväksymistä.

Kuva: https://oroddhofoundation.org/blog/the-roots-of-toxic-masculinity/

Yksi ärsyttävimmistä asioista armeijassa oli jatkuva alfauroskäytös. Uskon suurimman osan tajuavan mitä tällä tarkoitetaan: lyhyesti sanottuna se tarkoittaa “miehekästä” olemusta olemalla rohkea (isotteleva), päättäväinen (jääräpäinen) ja dominoiva (epäkunnioittava). Onneksi moni ei tehnyt tätä, mutta sanoisin noin kolmasosan varusmiehistä olleen tällainen koko armeijakokemukseni aikana. Isottelukin pystyy olemaan leikkimielistä, mutta kun se tapahtuu joka päivä ilman mitään syytä, se ei ole enään hauskaa. Pieneltä asialta kuulostava, silti pitkällä aikavälillä hermoja raastava teko oli oven edessä seisominen tahallaan vain ollakseen toisen henkilön tiellä, samalla isotellen. Tätä tapahtui jatkuvasti, ja muutenkin oman “miehekkyyden” todistaminen loi aika samanlaisia tilanteita armeijassa. Armeijassa oli myös muutama homofoobikko, minkä väittäisin olevan myös toksista maskuliinisuutta ollen jotain “naisellista” asiaa vastaan. Toksista maskuliinisuutta näkee kaikkialla yhteiskunnasta ja kulttuurista huolimatta. Siitä huolimatta se on vielä nykyään hyvin vahvaa ja näkyvää armeijassa. Mielestäni armeijan tapoja ei saisi muuttaa, koska silloin kyseessä ei enään olisi armeija, mutta toksisen maskuliinisuuden suosiminen on poikkeus. Yleisestikin miehekkyyden näkemys pitäisi muuttaa. 

Mistä toksinen maskuliinisuus johtuu?

Uskon toksisen maskuliinisuuden johtuvan historiasta ja yhteiskuntamme kehityksestä. Esihistorian aikana miehet olivat ne, jotka metsästivät, puolustivat yhteisöä ja olivat yleisesti hallitsevat osapuolet, hierarkian ja fyysisyyden kannalta. Silloin “miehekkyys” oli pakollinen osa selviytymistä, sillä silloin miesten piti olla fyysisesti vahvoja. Tunteiden näyttäminen saa miehet näyttämään heikoilta ja haavoittuvaisilta, joten strategisesti sitä ei hirveästi suosittu. Jälleen kerran näistä asioista ei voi tietää varmasti, ehkä tunteiden ilmaiseminen olikin yleistä esihistorian aikana. Kuitenkin ajan kautta miehille on kehityksen kautta syntynyt käsite sille, mikä on ideaalista miehille: miehekkyys on suotavaa selviytymisen kannalta. Tosin elämme nykyään ajassa, jossa käytöksemme ei suoranaisesti vaikuta selviytymiseemme yksilönä tai yhteisönä. Silti nämä ikivanhat ideaalit miehille ovat jäänet osaksi yhteiskuntamme sukupuolirooleja, vaikka niistä onneksi on tullut paljon joustavampia. Yhteiskunta vieläkin painostaa molempia sukupuolia käyttäytymään juuri tietyllä tavalla. 

Kuva: https://albanhuber.com/why-toxic-masculinity-is-a-problem-that-affects-us-all/

Toksisen maskuliinisuuden syyt eivät johdu pelkästään vanhanaikaisista ideaaleista ja tavoista, vaan myös biologiasta. Yleistettynä moni mies on aika ylpeä, jääräpäinen ja äkkipikainen, etenkin naisiin verrattuna. Tarkoitukseni ei ole sanoa, ettei naisilla olisi näitä ominaisuuksia; yleistän yhteiskunnan, kulttuurin ja tietenkin omien kokemusteni perusteella. Ylpeydellä tarkoitan suurimmaksi osaksi miesten egoa, minkä murskaaminen luo tilanteita, missä toksinen maskuliinisuus on vahva. Yleensä ylpeyden murskaamiseen liittyy miehekkyyden tai pätevyyden alistaminen tai kyseenalaistaminen, jolloin miehillä on usein tapana todistaa miehisyytensä. Asiaan ei välttämättä edes liity miehekkyyden todistaminen, vaan käyttäytymällä “miehekkäästi” haluamatta. Esimerkiksi tunteiden tukahduttaminen, kovan ulkomuodon säilyttäminen ja pitämällä väkivaltaa vallan osoittajana luovat toksisen maskuliinisuuden. Tunteiden näyttämistä sen takia vältetään monissa piireissä, koska ei haluta tulla tuomituiksi. Monen ego kärsii, kun esittää itsensä heikkona ja haavoittuvaisena. Urheilussa moni urheilija edustaa toksista maskuliinisuutta: varsinkin nyrkkeilyssä ja jääkiekossa olen huomannut monen urheilijan käyttäytyvän hyvin “miehekkäästi” olemalla hyvin epäkunnioittava ja isotteleva jopa pelin/kierroksen ulkopuolella. Yleisesti käyttäytymällä kuin alfauros on toksista maskuliinisuutta. Urheilussa ja muussakin puolustavassa tilanteessa heikkouksien näyttäminen ei ole järkevää, mutta turha isottelu ja epäkunnioitus eivät ole terveellisiä tapoja tehdä niin.  Naisten egon murskaamisen toimenpiteet ovat hyvin erilaisia verrattuna miehiin. Naisten kannalta ei voi edes varsinaisesti puhua toksisesta feminiinisyydestä (toxic femininity), vaan pikemminkin vain normaalista kateudesta, vihasta tai turhautuneisuudesta. 

Sukupuoliroolit

Miehenä puhun nyt aika paljon miesten ongelmasta luonnollisesti, mutta en silti voi sivuuttaa molempien sukupuolien välisiä ongelmia liittyen sukupuoliroolien luomiin paineisiin. Tietenkään en voi puhua naisten ongelmista oman kokemukseni perusteella; en ole asemassa, missä voin sanoa tietäväni heidän ongelmistaan enemmän kuin he. Siitä huolimatta mielestäni kaikkien pitäisi edes yrittää ymmärtää kaikkien sukupuolien välisiä ongelmia, ja tajuta kaikkien olevan osa ongelmaa jollakin tavalla, vaikka emme välttämättä tajuaisi sitä. Sukupuoliroolien ollessa niin vanhanaikaiset, odottaisin edes oman sukupolveni sivuuttavan ne monessa tilanteessa, mutta armeijassa tajusin jopa oman sukupolveni olevan samojen sukupuoliroolien paineiden alla. Vanhanaikaisuus ei ole asia, mikä katoaa ajan myötä, vaan pikemminkin harventuu. 

Kuva: https://fi.pinterest.com/pin/534732155737877242/

Tosin naisilla on nykyään yksi etu miehiin sukupuoliroolien rikkomisessa: naisten ollessa historian aikana miesten varjossa on luonut arvostetun tavoitteen naisille nyt, kun heillä on länsimaissa aika samat oikeudet kuin miehillä. Tällä ideaalisella tavoitteella tarkoitan uravalintoja. Naisia ylistetään hyvin paljon, kun he rikkovat työhön liittyviä sukupuolirooleja, kuten pääsemällä johtoon miesvaltaisella alalla. En puhu pahaa tällaisista henkilöistä, sillä he ovat yleensä tehneet paljon työtä päästäkseen nykyiselle asemalleen. Mutta heitä yleensä ylistetään enemmän kuin esimerkiksi miehen pääsemistä naisvaltaisen alan johtoasemaan. Tällöin mies saa hyvin ikävää kritiikkiä, jälleen kerran, toksisen maskuliinisuuden takia. Jopa poliittisesti ja arvollisesti naisia ylistetään enemmän kuin miehiä monessa tilanteessa. Väitän, että naispresidentin pääseminen virkaan on (yleensä) suurempi asia kuin miespresidentin nouseminen virkaan välittämättä henkilön pätevyydestä. Odotan innolla sitä päivää, kun USA:han tulee ensimmäinen naispresidentti, sillä siitä media tulee uutisoimaan sukupuolirooleja rikkovana hetkenä, vaikka kyseessä voisi olla joku, joka ei selkeästi olisi sopiva valinta presidentiksi. USA:n presidenteistä puheenollen presidentin puolison virka on Yhdysvaltain ensimmäinen nainen (first lady), eli muuttuisiko naispresidentin tullessa puolison viran nimi Yhdysvaltain ensimmäiseksi mieheksi/herraksi? Nimittäin jos miehen virka on “Yhdysvaltain ensimmäinen nainen”, se ei ole hirveän edustuksellista. Ja tähänkin liittyy toksinen maskuliinisuus. Tosin naispuolisia pomoja kutsutaan myös esimiehiksi ja monissa muissakin tilanteissa naisten nimitykset ovat miehiin liittyviä. Jopa englannin kielessä sanaa “man” käytetään miessukupuolen lisäksi maailman ihmisten kuvaamisessa.

Tästä kaikesta huolimatta on sanottava, että tietyt sukupuoliroolit ovat ihan järkeviä. Sukupuoliroolit eivät varsinaisesti ole huonoja asioita, mutta niiden absoluuttinen noudattaminen ja suosiminen luovat niistä hyvin negatiivisia ja ahdasmielisiä. Joskus niiden rikkominen luo typeriä tilanteita. On hyvä pitää tietyt sukupuoliroolit, kun kyseessä on historiaan ja faktoihin perustuva tapaus. Mielestäni hyvät sukupuoliroolit perustuvat pikemminkin fyysisiin rooleihin, eikä niinkään tapoihin tai tyyleihin. Jos mies haluaa käyttää mekkoa, siitä vain. Jos nainen haluaa olla poikatyttö (tomboy), siitä vain. Tällainen ihmisten persoonien monipuolisuus tekisi muutenkin arjesta aika mielenkiintoisen. Pitää aina muistaa, että henkilön käyttäytyminen ei perustu sukupuoleen: sukupuoliroolit ja sukupuoli ovat kaksi hyvin eri asiaa.

Terveellinen maskuliinisuus

Se on naurettavaa, että niin moni pitää tunteiden ilmaisemista heikkoutena ja mahdottomana hyväksyä. Oma määritelmäni terveelliselle miehisyydelle on kestävyyden, ystävällisyyden, vahvuuden ja uskon yhdistelmä. Tällainen määritelmä pitäisi miehiä fyysisesti ja henkisesti vahvoina pitäen ideaaliset ominaisuudet hyvin terveellisinä. Tämän kautta ei olisi myöskään turhamaista alfauroskäyttäytymistä. Terveellisen maskuliinisuuden näyttäminen mediassa ja kulttuurissa on onneksi yleistynyt viime vuosina. Varsinkin populaarikulttuurissa nykyään suositaan enemmän hahmoja, jotka ovat hyvää vaikutusta yleisölle. Parhaimmat esimerkit hahmoista, jotka edustavat terveellistä maskuliinisuutta, ovat Aragorn Lord of the Rings -elokuvista sekä oikeaan henkilöön perustuva Desmond Doss elokuvasta Hacksaw Ridge (2016). Molemmat ovat rohkeita ja vahvoja sotureita, jotka sodasta huolimatta pystyvät avautumaan, osoittamaan tunteita ja olemaan haavoittuvaisia. Itse arvostan hyvin paljon, kun mies uskaltaa näyttää tunteitaan, koska se osoittaa miehen olevan vahva henkisesti. Välittämisen ja myötätunnon näyttäminen on todellisen vahvuuden merkki, niin naisille kuin miehillekin.

Inttiaihe 1/5: Alikersantin ja alokkaan välinen valtasuhde

 

Kun menee ensimmäisen kerran armeijaan, yhdet ensimmäisistä auktoriteeteista ovat varusmiesjohtajat, eli alikersantit (alik) ja upseerikokelaat (kok). Upseerikokelaat tulevat vasta myöhemmin kuvioihin palveluksen aikana, joten alokkaat saavat ensimmäisen tottumuksen armeijan kuriin alikersanttien kautta. Yleensä kun mietimme ihmisiä, joilla on minkäänlaista valtaa tai auktoriteettia, mietimme henkilöitä, jotka ovat selkeästi vanhempia ja kokeneempia. Sen takia on outoa, kun ensimmäiset tapaamamme auktoriteetit armeijassa ovat yleensä vain muutaman vuoden vanhempia, joskus jopa samanikäisiä tai jopa nuorempia. Sellainen asetelma luo aika paljon ristiriitaisia ajatuksia johdosta. Tosin sama tunne on lapsena koulussa, kun ajattelee vuoden vanhempien olevan jostakin syystä paljon vanhempia kuin itse. Jotenkin vuoden vanhemmat opiskelijat vaikuttivat paljon suuremmilta ja kypsemmiltä. Samoin käy usein armeijassa; muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta moni varusmiesjohtaja vaikutti mielestäni paljon vanhemmalta kuin mitä he oikeasti olivat. Alikersantin ja alokkaan välinen suhde on teoriassa aika kiusallinen molemmin puolin, sillä alokkaiden kuuluisi aina puhutella alikersanttia kuin varusmiesjohtajalla olisi vuosien kokemus, kun taas alikersantin pitää ylläpitää kuria lähes samanikäisten henkilöiden parissa. Minulla ei koskaan ollut ongelmaa noudattaa alikersanttien käskyjä, mutta kieltämättä usein ärsyttää joutua tilanteeseen, missä henkilö vain puolen vuoden koulutuksella esittää olevansa asiantuntija. Asiaa pahensi se, jos valta nousi henkilöllä päähän, mitä tapahtuu aika paljon.

Kuva: https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotilasarvot_Suomen_puolustusvoimissa

Itse en toiminut alikersanttina varusmiespalvelukseni aikana (onneksi), joten en pysty kertomaan alikersantin ja alokkaan välisestä suhteesta johtavan osapuolen näkökulmasta. Olen tosin puhunut tästä asiasta monen henkilön kanssa, jotka toimivat alikersantteina, joten olen sentään saanut muiden alikersanttien näkökulmia. Puhun myös paljon nimenomaan alokkaista, vaikka samanlainen suhde jatkuu alokaskaudenkin jälkeen, kun virallinen sotilasarvo on joko tykkimies, matruusi, kaartin jääkäri tai jokin muu. Keskityn silti erityisesti alokkaan näkökulmaan, koska alokkaana alikersantin ja alokkaan välinen valtasuhde on vahvimmillaan koko varusmiespalveluksen aikana. Se on myös aikaa, jolloin alikersantit pääsevät ensimmäistä kertaa johtamaan palveluksensa aikana. Kyseessä on siis aika, jolloin molemmat osapuolet oppivat jotain uutta. Alokaskauden jälkeen molemmat osapuolet ovat jo oppineet käytänteitä, tapoja jne.

Alokkaan asema

Alokkaana joudut tilanteeseen, missä et ole aikaisemmin ollut elämäsi aikana. Aluksi ei välttämättä edes ajattele kuka johtaa tai millä tavalla, koska suurin osa on utelias oppimaan, millainen armeija tulee olemaan. Jälleen kerran moni alikersantti jopa näyttää tai kuulostaa vanhemmalta, joten sitä ei sen takia hirveästi kyseenalaista. Miettiessäni tätä jopa elokuvissa yleensä näytetään huomattavasti vanhempi henkilö alikersantin tai kersantin osassa. Kuitenkin ajan myötä tajuaa, että alikersantit, iästään huolimatta, eivät ole tilanteessa, jossa he saavat kohdella alokkaita samalla tasolla olevina: alikersanteilla on valtuudet käskyttää alokkaita suhteellisen ankarasti ylläpitääkseen kuria. En kritisoi sitä, mutta sellaisessa tilanteessa samanikäisten pomottaminen ei tunnu niin mukavalta, vaikka kyseessä olisi hyvä johtaja. Kyseessä on myös tilanne, jossa heidän käskyjen tottelemattomuus on rikos. Kuvitelkaa, että samalla luokalla oleva pomottaisi samanikäisiä opiskelijoita koulussa: jos näin normaalisti tapahtuisi, ketään ei kiinnostaisi, mutta kuvitelkaa, että tämän kyseisen henkilön käskyjen noudattaminen on pakollista lain mukaisesti. Siinä tapauksessa lähes kaikki tottelisivat häntä hyvin vastahakoisesti. Siltä se usein tuntui armeijassa, kun joku samanikäinen käskytti.

Kuva: https://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/516406/Joka+17+alokas+keskeytti+kahden+ensimmaisen+viikon+aikana

Tosin jälkeenpäin ajateltuna mieluummin alikersantit opettavat alokkaille perusteet monen kersantin tai ylikersantin sijaan. Kersantit ja ylikersantit ovat kokeneempia kuin alikersantit, mutta he ovat yleensä paljon tiukempia koulutusten suhteen. Toisaalta sekään ei aina pitänyt paikkaansa: muutama kouluttaja oli hyvin rento ja ystävällinen tietäen, mikä on paras tapa opettaa alokkaita pitkän kokemuksensa ansiosta. Puhuin aikaisemmassa armeijaan liittyvässä blogissani siitä, että alokkaille asiat opetetaan pakon takia, eikä oppimisen takia. Moni kouluttaja sen sijaan teki parhaansa, jotta alokkaat oppisivat opetetut asiat mahdollisimman hyvin. Monesti olisin halunnut, että nämä tietyt kouluttajat pitäisivät komppanialleni enemmän koulutuksia. Alikersanttienkin pitää silti oppia kouluttamaan ja johtamaan, joten kokeneet kantahenkilökunnan jäsenet eivät tietenkään pysty järjestämään kaikkia koulutuksia. Kaikesta tästä huolimatta suurimmaksi osaksi alikersanttien käskyttäminen ei yleensä haitannut niin paljon, koska siihen tottui aika nopeasti. 

Alikersantin asema

Ennen seuraavan saapumiserän alokaskautta alikersantit eivät ole päässeet virallisesti johtamaan ketään. En tietenkään tiedä, millaisia alikersanttien koulutukset ovat, mutta johtamisharjoituksista huolimatta alokkaat ovat ensimmäiset johdettavat alikersantin varusmiespalveluksen aikana. Olen kuullut jonkin verran siitä, mitä alikersantit joutuvat ja pääsevät tekemään heidän omassa koulutuksessaan. Tietääkseni he saavat aika selkeän koulutuksen alempiarvoisten johtamisesta. Kaikesta koulutuksesta huolimatta uskon suurimman osan johtajakoulutuksesta alkavan vasta alokkaiden kanssa, koska silloin vasta ymmärtää, mitä tekee oikein ja mitä tekee väärin. Alikersanttejakin voi siis sanoa aika kokemattomiksi henkilöiksi. Tosin alokkaat ovat alikersantteihin verrattuna amatöörejä. Tällöin alikersantit luovat tietynlaista auktoriteettia tietämällä armeijasta paljon enemmän kuin alokkaat. Ikäerosta huolimatta alikersantit saavat luotua auktoriteettia pelkän tiedon ja ymmärtämisen ansiosta.

Kuva: kohtaus elokuvasta Tuntematon sotilas (2017)

Alikersanttina on sellaisessa asemassa, jossa olet kahden eri arvon välissä. Tavallaan tämä pitää paikkansa sotilasarvosta huolimatta; jopa alokaskauden jälkeen tykkimiehet, matruusit ja muut ovat sotilasarvoltaan korkeammalla kuin seuraavan saapumiserän alokkaat. Alikersanttina johdossasi ovat vain alokkaat, eli alikersanttina on silti hierarkian alapäässä. Jostain syystä on aina outoa nähdä joku, jolla on auktoriteettia minuun, herroittelevan jotain ylempiarvoisempaa. Alikersanttien ollessa niin hierarkian alapuolella heitä usein kohdellaan samalla tavalla kuin alokkaita. Monet kouluttajista antoivat yhtä pahaa palautetta varusmiesjohtajille kuin varusmiehille. Siitäkin huolimatta moni kantahenkilökunnan jäsen suosii luonnollisesti alikersantteja. Alikersanttina ei siis automaattisesti päädy hirveän korkeaan asemaan, vaikka alokaskaudella tuntui, että alikersanttien työ oli paljon helpompaa. Silloin ei tosin ota huomioon alikersanttien velvollisuuksia; heidän pitää jatkuvasti ylläpitää ja vahtia alokkaita. Johtotehtävät eivät ole niin helppoja kuin mitä olettaisi. Kaikki haluavat korkea-arvoisten oikeudet, mutta velvollisuudet jäävät yleensä huomioimatta. Alikersanteilta myös odotetaan paljon enemmän kuin alokkailta.

Hyvin usein alikersanteilla nousee saamansa valta päähän. Rehellisesti sanoen en edes ole niin vihainen siitä. Todennäköisesti olisin itsekin leikkinyt vallalla alikersanttina. Se on mielestäni ihan normaali reaktio, että valtaa saadessaan automaattisesti ottaa tilanteesta ilon irti. Silti siitä ei saisi nauttia liian paljon. Usein valtaa käyttäessä alikersantit sivuuttivat kokonaan alokkaiden inhimilliset tarpeet ja virheet, mikä ärsytti. Jopa simputusta tapahtui tämän takia. Moni valtaa saadessaan alkaa usein kohdella alaisiaan ihan eri tavalla. Alikersantin asemassa ei aina pysty olemaan kohtelias, jolloin moni käskyistä tai jopa normaalista puhuttelusta kuulostaa hyvin epäkohteliaalta. Tämä varmasti johtuu siitä, että alikersantit tietävät olevansa sellaisessa tilanteessa, jossa he oikeasti voivat puhua rumasti muille ilman seurauksia; en nimittäin usko monen valittavan epäkohteliaisuudesta armeijassa. 

Erilaiset alikersantit

Armeijassa oli mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaisia varusmiesjohtajat olivat. Jopa oman saapumiseräni alikersanttien toimenpiteet olivat aika erilaisia. Tosin jälkeenpäin mietittynä hirveän moni heistä ei jäänyt muistiin positiivisin ajatuksin. Se ei aina johtunut siitä, että he olisivat huonoja johtajia, vaan he olivat vain helposti unohdettavia. Monelle alikersantillekin armeija on hyvin pakotettua, joten palveluksen aikana ei jaksa panostaa tiettyihin asioihin. Tällaiset alikersantit tekevät vain annetun tehtävän eikä mitään ylimääräistä. Tällöin he eivät vaikuta motivoituneilta, jolloin se näkyy heidän johtamisessaan.

Kuva: kohtaus elokuvasta Full Metal Jacket (1987)

Minulle jäi mieleen vain kolme erityisen hyvää alikersanttia koko varusmiespalvelukseni ajalta. Kyseessä ei ollut ihmisiä, jotka olivat vain rentoja ja rauhallisia; se ei ole mielestäni hyvää johtamista. Nämä kyseiset kolme erityisen hyvää alikersanttia olivat tiukkoja, reiluja, rentoja tarvittaessa ja viihdyttäviä. Kyseessä oli luonnollisia johtajia, joilla oikeasti oli auktoriteettia. He olivat ainoat, joiden käskyjä tottelin halusta. Valitettavasti tällaisia alikersantteja on hyvin vähän palveluksen aikana. Huonoja alikersantteja on yleisesti paljon enemmän. Aluksi huonon johtajan voi antaa anteeksi kokemuksen puutteen takia, mutta jos se jatkuu viikkojenkin jälkeen, sitten voi sanoa kyseessä olevan henkilö, joka ei osaa johtaa. Suurin osa huonoista alikersanteista olivat simputtajia tai sellaisia, joilla on noussut valta päähän. Onneksi minulla ei ollut paljon simputtavia alikersantteja, mutta niitäkin oli muutama. Muistan yhden tapauksen, kun jonottaessani päivystäjän pöydälle, paikalle tuli yksi lähes kaikkien vihaama alikersantti. Hän vain tuli ilman mitään syytä simputtamaan tai pilkkaamaan monia jonossa olevia. Jos joku olisi käyttäytynyt huonosti jonossa, se olisi ollut ymmärrettävää. Mutta suurin osa seisoi täysin paikallaan antamatta mitään syytä simputtamiselle. Armeijassa siis aina seistään jonossa lepoasennossa, jolloin ei saisi liikkua yhtään. Kyseessä ei ollut edes leikkimielistä pilkkaamista, mikä myös on aika yleistä armeijassa. Moni, jotka olivat samassa komppaniassa kanssani tietävät tämän kyseisen tapauksen, koska tämä oli yksi selkeimmistä kokemuksista liittyen simputukseen ilman mitään järkevää syytä. Palvelukseni aikana tapahtui muutama muukin selkeä tilanne, jossa simputus oli osa johtamista. Moni myös johti joukkoja hyvin ylimielisesti. Jälleen kerran tästäkin teki ikävää ikäeron vähäisyys. 

Alikersantin auktoriteetti

Hyviä johtajia lukuun ottamatta alikersanteilla oli hyvin harvoin itsenäistä auktoriteettia. Lähes kaikkien alikersanttien auktoriteetti perustuu lakiin, jonka mukaan meidän on pakko totella varusmiesjohtajiamme. Tietenkin heidänkin käskyillä oli rajansa, mitä ei saanut ylittää, mutta armeijassa niidenkin kannalta oltiin aika joustavia. Henkilön oikea auktoriteetti syntyy siitä, että oikeasti uskoo johtajan kykyihin ja haluaa totella kyseisen johtajan sääntöjä. Työelämässäkin me mieluummin tottelemme hyvien esimiesten käskyjä kuin huonojen esimiesten käskyjä. Yleisesti auktoriteetilla tarkoitetaan käskyvaltaista henkilöä, mutta jos se käskyvalta perustuu johonkin välilliseen asiaan, sitä ei mielestäni voi kutsua aidoksi auktoriteetiksi: onko orjan omistajalla valtaa orjaan, vai onko orjan omistajan aseella tai muulla fyysisellä voimalla valtaa orjaan? Tämä ei tarkoita, että kaikki lakiin perustuva auktoriteetti olisi epäaitoa auktoriteettia. Varsinkin poliiseilla voisi sanoa olevan aitoa auktoriteettia, koska heitä pidetään automaattisesti ihmisinä, jotka ovat käskyvaltaisia pätevyyden ansiosta. Tosin tämä ei kaikkialla pidä paikkaansa, kuten USA:ssa, jossa poliiseilla on aika huono maine, puhumattakaan kehitysmaista tai korruptoituneista valtioista. 

Kuva: https://www.bishophouse.com/new-leader/where-does-your-authority-come-from/

Armeijan ulkopuolella auktoriteetti ei aina synny “tee näin tai kärsit” -asenteesta, vaan pikemminkin palkkiosta. Työelämässä aito auktoriteetti on työstä saadulla palkalla. Sen takia suvaitsemme useasti huonojakin esimiehiä, koska ajattelemme työstä saadun palkan olevan sen arvoista. En usko kenenkään työskentelevän ilmaiseksi kenellekään ilman palkkaa, välittämättä siitä, kuinka hyvä esimies on kyseessä. Palkalla en tarkoita pelkästään rahaa, vaan esimerkiksi sosiaalisia, materiaalisia tai muita hyötyjä. Armeijassa ei yleensä ole tällaista asetelmaa, että hyvästä työstä hyötyy. Suurimmaksi osaksi hyvää suoritusta pidetään neutraalina, kun taas huonosta suorituksesta tapahtuu jotain ikävää. Auktoriteettia ei synny, jos ainoat reaktiot ovat passiivisia tai negatiivisia. Toki silloin tällöin sai kehuja, mutta niistä ei hyötynyt yhtään.

Auktoriteetin luominen on hyvin hankalaa, armeijassa ja siviilissä. Armeijassa varsinkin, koska siellä oleva pakotettu tunne ei tee ihmisistä hirveän motivoituneita tai innokkaita tottelemaan käskyjä, vaikka niin kuitenkin aina tehdään vastahakoisesti. Miettiessäni hyviä varusmiesjohtajiani, he jakoivat kaksi hyvän johtajan piirrettä: reiluus ja selkeä empatia. Reiluudella tarkoitan sitä, että kaikki joutuivat töihin tasa-arvoisesti. Tietenkin lähes kaikilla varusmiesjohtajilla on empatiakyky, mutta sen näyttäminen luo luottamusta alikersanttia kohtaan. Se tuntui mukavalta, kun alikersantit tulivat tupaan rennosti vain puhumaan eri asioista. Jopa ikävistä ja rankoista harjoituksista selviää paljon helpommin, kun alikersantit tietävät tilanteen olevan hyvin rankkaa varusmiehille, jolloin he käyttäytyvät sen mukaisesti. 

Valta-asemasuhde yleisesti

Vallassa olevalta odotetaan aina paljon eri asioita. Työntekijänä ei aina ymmärrä, minkälaisen paineen alla johtaja on. Itse vihaan niitä ajatusmalleja, joissa pomot katsovat alentavasti työntekijöitään ja päinvastoin. Hierarkian alapuolella on helppoa ajatella pystyvänsä tekemään parempaa työtä kuin hierarkian yläpuolella olevat. Työelämä ja armeija sivuuttaen tässä tilanteessa voi käyttää esimerkkinä suurinta osaa vallankumouksista: vallankumouksen onnistuessa, valtaan ovat päässeet ihmiset, jotka eivät ole aikaisemmin olleet hierarkian yläpuolella. Tällöin he eivät aina osaa johtaa, jolloin syntyy kaaos. Yleensä on hyvät syyt, miksi juuri tietyt ihmiset ovat vallassa. Silti on väärin sanoa, että ei olisi huonoja käskyvaltaisia johtajia olemassa. Huonoja johtajia tai yleisesti johtajan huonoja johtamistapoja ei saisi sivuuttaa. Jos johtajan roolissa on epäpätevä henkilö, henkilö pitäisi pystyä vaihtamaan. Demokraattisessa valtiossa tämä järjestelmä onneksi toimii. Tosin on tilanteita, jolloin huonojen johtajien kyseenalaistaminen on aika ristiriitaista: esimerkiksi hankalat tilanteet eivät ole aikoja, jolloin kannattaa kyseenalaistaa johtajuutta luoden entistä hankalamman tilanteen. 

Kuva: https://www.shutterstock.com/search/symbol+authority

Jälkeenpäin miettiessäni varusmiesjohtajieni epäkohteliasta tai epäkypsää asennetta tai puhuttelua, se johtui usein siitä, että heillä oli huono päivä. Jos on huono mieli tai muuten paha päivä, ei aina jaksa kohdella alaisiaan arvostuksella. Tosin johtaja on usein tilanteessa, jossa huono mieliala ei saisi vaikuttaa johtajan pätevyyteen. Puhumalla rumasti alaisilleen vähentää uskollisuutta ja auktoriteettia. Luullen pystyvänsä puhumaan muille ihan miten itse haluaa on mielestäni vallan väärinkäyttöä. Ihmisen sotilasarvo, virka, koulutus tai muu ulkoinen tekijä ei tee ihmisestä tärkeämpää, jolloin ei kuuluisi pystyä vaatimaan erikoiskohtelua. Tämä ei pidä paikkaansa armeijassa, mutta siviilissä kaikilla on täsmälleen samat oikeudet. Tämä ei silti tarkoita, että johtajalla ja alaisella ei pitäisi olla vahvaa hierarkiaa. Käskyvaltaista henkilöä ei kannata aina pitää kaverina, vaan auktoriteettina. Auktoriteetin olemassaolo ei tee ihmisistä epätasa-arvoisia; auktoriteetti pikemminkin ylläpitää kaikkien tarvitsemaa järjestystä.

Pomon ja johtajan ero

Vaikka armeijassa käytetään sanaa ‘johtaja’ paljon, se ei ole mielestäni hirveän hyvä sana ylempiarvoisille. Varusmiesjohtajat tavallaan ovat muutenkin alokkaiden esimiehiä, eli pomoja. En tosin tarkoita sanan ‘pomo’ tarkoittavan kirjaimellisesti esimiestä, vaan sen sanan yleistä käsitystä ja eroa sanaan ‘johtaja’. Oman määritelmäni mukaan pomolla viitataan henkilöön, joka on käskyvaltainen, ja hänen tehtävät ovat sen mukaisia, kuten johtotehtävät. Vaikka johtotehtävät ovat myös vaativia, yleensä pomon alaiset joutuvat työskentelemään enemmän. Johtaja sen sijaan tarkoittaa henkilöä, joka valtakäskystään huolimatta urakoi vähintään yhtä paljon kuin alaiset usein jopa samoissa tehtävissä. Hyvänä esimerkkinä voi käyttää joulupukkia ja Petteri Punakuonoa: joulupukkia voisi pitää pomona tässä esimerkissä, sillä hän on se, joka on selkeästi vallassa ja päättää matkasta. Sen sijaan Petteri Punakuono kaikkien porojen edessä johtaa ja määrittää koko reitin joulupukin käskyistä huolimatta. Molempia tarvitaan, mutta yleisesti johtajia suositaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö esimies pystyisi olemaan molempia. 

Kuva: https://www.reddit.com/r/GetMotivated/comments/2px8hz/image_the_difference_between_a_boss_and_a_leader/

Toisesta näkökulmasta voisi sanoa aliupseerien olevan määritelmäni mukaan johtajia; he kuitenkin joutuvat usein tekemään samoja kurjia tehtäviä kuin miehistö. Upseereihin verrattuna sanoisin aliupseerien olevan selkeitä johtajia puolustusvoimien näkökulmasta. Kieltämättä minunkin pitää myöntää, että suuremmalla mittakaavalla aliupseerit ovat selkeästi johtajia oman määritelmäni mukaan. Tosin varusmiespalveluksessa, etenkin palveluksen alussa, alikersantit ovat selkeästi pomoja alokkaille. On totta, että alikersantit joutuvat osallistumaan koulutuksiin tehden samoja asioita kuin alokkaat. Mutta koulutuksia lukuun ottamatta alikersantit pitävät niin selkeän hierarkiatason alokkaisiin, jolloin he ovat enemmän pomoja kuin johtajia. Esimerkiksi teltan pystyttämisessä miehistö tekee sen, kun alikersantit vain katsovat sivusta. Tällainen käytös ei olisi niin paha asia, jos alikersantit tekisivät tärkeitä johtotehtäviä samalla, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan alikersantit yleensä vain katsoivat sivusta selailen nettiä. Alikersantit eivät myöskään jakaneet kaminavuoroja. Jopa oman saapumiseräni alikersanteista osa ei suostunut jakamaan kaminavuoroja. Alikersantit siis saavat aika paljon etuuksia työnteon suhteen, joten alokkaiden johtajina he ovat pikemminkin pomoja, ainakin miehistön näkökulmasta. Sanoisin alikersanttien olevan pomon ja johtajan välimuoto.

Alikersantit yleisesti

Alikersanteilla on aika ristiriitainen maine palveluksen aikana: joistakin pitää, joitakin vihaa ja jotkut heistä ovat varsin neutraaleja tai hyvin rentoja. En kanna mitään kaunaa alikersanttejani kohtaan (tosin ne simputtajat ärsyttävät vieläkin), koska he eivät varsinaisesti pystyneet valitsemaan omaa johtamistapaansa. Puolustusvoimilla on juuri tietynlainen tapa johtaa alokkaita, joten usein alikersanttien käytös on epäsuorasti koulutuksesta johtuvaa. Siitä huolimatta on vaikea sanoa, millaista olisi nähdä varusmiesjohtajiani siviilissä: toisaalta siviilissä olisimme tasa-arvoisia, mutta palveluksen aikana tapahtunut johtaminen tekisi tilanteesta aika oudon, ainakin vielä, kun asevelvollisuuteni suorittaminen on niin tuore tapaus.