Armeija kokemuksena

 

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi kirjoitin blogikirjoituksen. Otsikosta voi päätellä syyn tälle. Lähdin siis varusmiespalvelukseen viime vuoden heinäkuussa, ja 17.3.2021 reservin aurinko paistoi minullekin. Alkuperäinen suunnitelmani oli kirjoittaa blogeja lomien aikana, mutta rehellisesti sanottuna armeija vei lähes kaiken energiani ja motivaationi, jolloin lomien aikana en tehnyt muuta kuin nautin vapaa-ajastani. Tosin nyt, kun olen kotiutunut, yritän pikkuhiljaa kerätä vanhan energiani ja motivaationi takaisin samalla yrittäen tottua siviilin arkeen. Saatan olla vähän ruosteessa kirjoittamisen suhteen, joten saa nähdä, millaista jälkeä tämä ja seuraavat blogit tulevat olemaan.

Kuva: https://puolustusvoimat.fi/suomalainen-asevelvollisuusjarjestelma

Nyt olen viimeinkin suorittanut asevelvollisuuteni loppuun ollen osa yli sata vuotta vanhaa perinnettä, ja voin viimeinkin olla osa armeijaan liittyvissä keskusteluissa tietäen asiasta kokemuksen kautta. Oliko armeija sen arvoista? Opinko paljon inttikokemuksesta? Rehellisesti minulla on tällä hetkellä aika turha olo: tuntuu kuin olisin tuhlannut viimeiset yhdeksän kuukautta jossakin leirissä. Moni tuntemani jo tietää tämän, mutta henkilökohtaisesti en pitänyt armeijasta enkä ajattele oppineeni mitään merkittävää siellä. Sanoisin jopa menettäneeni enemmän, sillä kuntoni laski huomattavasti ja muutenkin tuntuu kuin olisin oikeasti tyhmentynyt armeijan aikana. Mielipiteeni armeijasta tulee todennäköisesti muuttumaan muutaman vuoden kuluessa, mutta tällä hetkellä pidän armeijaa yhtä ikävänä kokemuksena kuin alunperin ajattelinkin. Tulen tässä kirjoitelmassa kertomaan inttikokemuksestani kertoen, mistä pidin, mistä en pitänyt, mitä opin ja muuta tärkeää. Haluan myös sanoa, että kyseessä on oma kokemukseni ja kaikilla on omanlainen kokemus armeijassa. Tietääkseni moni on nauttinut ajastaan armeijassa, joten he todennäköisesti puhuisivat armeijasta vähän positiivisemmin kuin minä. Tarkoitukseni ei ole myöskään kritisoida Suomen puolustusvoimia tai ketään yksittäistä kantahenkilökunnan jäsentä. Puhun siis armeijasta kokonaisuutena oman kokemukseni mukaan. Armeijan ollessa niin monen suomalaisen miehen (ja naisen) jakama kokemus, mielestäni on tärkeää, että armeijasta kokemuksena voi puhua ottaen huomioon hyvät ja huonot puolet. En näe sitä hirveän järkevänä ylistää armeijaa sokeasti vain perinteen takia tai puhua armeijasta täysin pessimistisesti ajatellen sen olevan täysin ajanhukkaa. Jopa minun pitää myöntää, että en lähtenyt armeijasta täysin tyhjin käsin. 

Hyvät asiat armeijassa

Kontekstin takia sanon olleeni sotilaspoliisi palvelukseni aikana. Aikani armeijassa oli siis sen mukaista. Inttikokemukseni on hyvin erilainen verrattuna aikaisempiin sukupolviin johtuen koronasta. Se rajoitti monia asioita varusmiespalveluksessani, mutta se myös teki monesta asiasta paljon helpompaa. Yleisesti armeijassa oleminen koronan aikana tuo hyviä ja huonoja puolia. Hyviä asioita olivat muun muassa lomat: minulla ei koskaan ollut viikonloppulomia, vaan alokaskaudella olimme kaksi viikkoa sisällä ja viikon lomalla. Sitten olimme neljä viikkoa sisällä ja kaksi viikkoa lomalla ja vasta J-kauden (joukkoharjoituskausi) lopussa siirryimme samaan järjestelmään, mikä oli käytössä alokaskaudella. Olen hyvin iloinen siitä, että lomat olivat niin pitkiä, vaikka neljä viikkoa armeijassa putkeen otti koville. 

Kuva: https://merivoimat.fi/rannikkoprikaati/varusmiehena-meilla

Kieltämättä nautin paljon siitä, mitä jokainen pääsee tekemään armeijassa, ampumisesta. Opin armeijan ansiosta käyttämään rynnäkkökivääriä ja muutamaa muutakin asetta. Monet armeijan koulutukset ovat mielestäni aika turhia, mutta ampuminen oli opettavaista ja jopa nautittavaa. Se on niin hieno tunne, kun pääsee metsässä ampumaan oikeilla luodeilla liikkuen eteenpäin kuin olisi oikea sota kyseessä: aseella ampuminen, huutaminen, jatkuva liikkeessä pysyminen, adrenaliinitasot ovat sellaisessa tilanteessa naurettavan korkealla. Jos sai vielä hyvää palautetta sellaisesta suorituksesta (aika harvinaista), niin silloin sen lyhyen hetken ajan armeija tuntui mukavalta, vaikka olisi ollut huono sää. Ampumaradoillakin ampuminen oli mielenkiintoista, mutta siellä ei ollut yhtä jännittävä olo. Ampumaradoilla suurimmaksi osaksi vain odotetaan ja ollaan hyvin kriittisiä ampumisen suhteen, sillä ampumaradoille yleensä mentiin testaamaan ampumataitojamme. Pakko myöntää, että en ole mikään paras mahdollinen ampuja, kun kyseessä on tarkkuus, joten luonnollisesti nautin koulutuksista, joissa tarkkuudella ei ollut väliä. Rynnäkkökiväärin lisäksi haulikon käyttäminen oli myös todella hieno tunne. Pääsin vain kerran ampumaan haulikolla, ja siitäkin tuli aika korkeat adrenaliinitasot. 

Kuva: kohtaus elokuvasta Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984)

Aseiden käyttäminen on iso osa melkein jokaisen inttikokemusta, mutta en ole yhtään varma, kuinka moni komppania pääsee käyttämään muita vihollisen tuhoon tarkoitettuja laitteita, kuten räjähteitä. Pääsin vain kerran heittämään käsikranaatin palvelukseni aikana, ja onhan se siistiä, kun voi sanoa heittäneensä oikean kranaatin elämänsä aikana. Armeijassa pääsee tekemään asioita, mitä ei pääse tekemään siviilissä, ja se tekee armeijasta erityisen. Aseita voi käyttää siviilissäkin ampumaradoilla, mutta esimerkiksi räjähteitä moni ei pääse käyttämään niin helposti siviilissä. Muutenkin kaikki armeijan käytännöt tekevät armeijasta sellaisen kokemuksen, mitä ei yleensä koe muualla. Itse ajattelen koko varusmiesalueen olevan tietyllä tavalla ihan oma yhteiskuntansa ollen niin eristetty ja eroten periaatteiden suhteen. On myös hienoa, että kun on suorittanut varusmiespalveluksen, tietää armeijasta käytännössä. Tällä tarkoitan sitä, kun armeijan jälkeen armeijaan tai sotaan liittyviä elokuvia katsoo ihan eri tavalla, koska viimeinkin ymmärtää jotain armeijan käytännöistä, arvoista ja tavoista. Henkilökohtaisesti pidän siitä, kun ymmärrän elokuvia tai sarjoja katsoessani jotain sotilasarvoista: varsinkin sarjaa nimeltä Fullmetal Alchemist: Brotherhood (2009-2010) on mukavampi katsoa, kun ymmärtää hahmojen arvojen merkityksen. Yleisesti sotaelokuvia katsoo armeijan jälkeen ihan eri silmällä. Suosittelen katsomaan Tuntematon sotilas -elokuvat ja Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan (1984) kotiutumisen jälkeen tai armeijan aikana, sillä ne ovat paljon henkilökohtaisempia suomalaisille kuin monet USA:n sotaelokuvat.

Kuva: https://fi.wikipedia.org/wiki/Asevelvollisuus_Suomessa

Kun kysytään ihmisiltä, mistä he tykkäsivät eniten armeijassa, moni varmasti vastaa lomat. Vaikka näin yleensä vastataan vitsillä, sille on oikeasti hyvä syy, miksi lomat jäävät niin hyvin mieleen armeijasta. Lomat ovat jatkuvasti mielessä, jolloin lomalle pääseminen tuntuu uskomattomalta. Opin yhden käytännöllisen asian armeijasta, ja se on vapaa-ajan arvostaminen. Armeijassa ei pysty valitsemaan, miten viettää aikansa. Toki vapaa-ajalla on aika paljon asioita, mitä voi tehdä, mutta varusmiehiä silti rajoittaa alue ja mahdollisuudet. Tavallaan armeija riistää varusmiehiltä kokonaan vapauden ja yksityisyyden, joten lomille päästyä nauttii kunnolla siitä, mitä ei ole tarpeeksi varuskunnassa. Tosin palveluksen lopussa vapaa-aikaa oli suhteellisen paljon, mutta silti oli turhan paljon koulutuksia. Itse ainakin opin arvostamaan vapaa-aikaa paljon enemmän armeijan ansiosta. Ennen armeijaa aina, kun en tehnyt mitään hyödyllistä tai tehokasta vapaa-ajallani, tuli hyvin laiska olo. Nyt onneksi olen oppinut arvostamaan taitoa olla tekemättä yhtään mitään.

Armeijan tunnelma

Kuten sanoin, korona toi varusmiespalvelukselleni hyviä ja huonoja puolia. Korona vaikutti ylivoimaisesti eniten ajankäyttöön. Koronan takia meillä oli ilmeisesti paljon vähemmän koulutuksia kuin normaalisti. Kuulemani mukaan sotilaspoliiseilla yleensä on jo alusta alkaen useita TRA-koulutuksia (taistelu rakennetulla alueella) ja pääsevät aika nopeasti ampumaan muillakin aseilla kuin rynnäkkökiväärillä. Omalla osastollani sen sijaan oli suhteellisen vähän TRA-koulutuksia. Moni koulutuksemme oli vain turhaa kertausta emmekä sen takia edenneet koulutusten kannalta mitenkään. Lisäksi korona vaikutti ikävästi ruokaan. Koronan takia söimme lähes joka päivä ruokaa pakista, mikä ei tietenkään ole yhtä hyvää kuin ruokalan ruoka; ei ole hirveän mukavaa syödä pakkasessa, kun vielä pitää siivota ruoanjakamispiste. Olin armeijan aikana vain kerran karanteenissa, mikä kesti vain päivän, joten onneksi osastoni välttyi koronalta. Moni muu komppania/osasto ei ollut yhtä onnekas, sillä armeijan tapa hoitaa koronatartunta on lähettää koko osasto telttamajoitukseen. Koronaan tosin varauduttiin monella eri tavalla: moni ei ajatellut koronan olevan niin vakava asia, jolloin koronarajoituksia ei vahdittu niin tarkasti. Moni sen sijaan ymmärsi pandemian vakavuuden ollen vähän turhan tiukka rajoitusten suhteen. Jouduimme kerran pitämään maskeja jopa telttamajoituksessa, mikä on mielestäni ihan naurettavaa, koska metsässä maskin pitäminen ei ole suurin huolenaihe. Ollessamme telttamajoituksessa olemme myös luonnollisesti eristäytyneet muista yksiköistä.

Kuva: https://puolustusvoimat.fi/etusivu

Mielestäni ikävin asia armeijassa oli yksityisyyden menettäminen. Jotenkin itseäni ärsytti eniten alusta asti se, että armeijassa ei ole yhtään paikkaa, missä pystyisi olemaan yksin: jopa vessassa tai suihkussa pystyi olemaan hyvin harvoin yksin. Olen tottunut siviilissä omaan tilaani, joten yksityisyyden menettäminen oli hyvin radikaali muutos, johon vain yksinkertaisesti piti tottua. Tavallaan jälkeenpäin pidän siitä ideasta, että yksityisyyden riistettäessä pitää oppia ajattelemaan kaikilla olevan yhtä paljon tavaraa ja mahdollisuuksia. Jakamista voisi pitää sotilaallisena ominaisuutena. Yksityisyyden puutteen takia ei pystynyt myöskään kunnolla rentoutumaan. Varsinkin palveluksen alussa piti olla jatkuvasti varuillaan ilmoitusten, ylempiarvoisten, muiden varusmiesten käytöksen ja tarkastuksien varalta. Onneksi loppua kohden tunnelma muuttui paljon rennommaksi. 

Armeijassa varusmiehiä kohdellaan aika kiistanalaisesti siviilin kriteerien mukaisesti. Se, miten varusmiehiä kohdellaan armeijassa ei ole ainakaan enään millään tavalla hyväksyttävää siviilissä; siviilissä esimiehellä ei ole mitään oikeutta puhutella työntekijöitään samalla tavalla kuin armeijassa. Kireä kuri ja huutaminen ei minua haitannut niin paljon, olen tottunut siihen. Mielestäni armeija ei olisi kunnon kokemus, jos siellä ei olisi kuria tai kovaa kielenkäyttöä. Sen sijaan minua ärsytti eniten epäreiluus. Monia inhimillisiä virheitä ei ymmärretä tahallaan, koska moni ylempiarvoinen ei jaksa kuunnella mitään selityksiä. Tiedän epäreiluuden olevan myös tavallaan osa armeijan kulttuuria (armeijassa tulee tutuksi sanonta: “Nallekarkit eivät jakaannu tasan”), mutta silloin ei voi pitää armeijaa hirveän tehokkaana koulutuksen kannalta. Koulutuksissa tapahtuva huutaminen ja turhan negatiivinen kritiikki ei opeta ihmisiä hyvin. Niin tehdään vain, koska se on niin sanotusti armeijan tapa. Joko armeija vaihtaa opetustapaansa tehokkaampaan tapaan, jolloin armeija menettää uskottavuutensa ja alkuperäisen ideansa, tai armeija jatkaa nykyisellä opetustavallaan pitäen uskottavuutensa välittämättä siitä oppivatko varusmiehet mitään. Minulla ainakin oli sellainen tunne, että meille opetettiin tiettyjä asioita vain sen takia, koska meille piti opettaa ne asiat sen sijaan, että oikeasti oppisimme niitä asioita. Toisaalta jotkut oppivat parhaiten, kun heille huudetaan pienistäkin virheistä, mutta en usko sen olevan hyvä opetustapa enemmistölle.

Kuva: https://www.youtube.com/watch?v=6qN7QSq9d50

Yleisesti kaikkia ihmisiä pidetään tasa-arvoisina, mutta armeijassa ihmisarvosi määritellään sotilasarvosi mukaan. Armeijassa on niin selkeä kuri ja hierarkia, että siellä on pakko noudattaa käskyjä, vaikka se vaikuttaisi epäreilulta. Ymmärrän, että armeijan tapoja ei voi reilusti verrata siviilin tapoihin, mutta moni ylempiarvoinen tietää pystyvänsä puhumaan ja käyttäytymään kuin olisi muita arvokkaampi, ja yleisesti se ei ole hyvää johtamista tai koulutusta. Toisaalta armeija ei ole sellainen paikka, jossa pääasiana on reiluus ja tasa-arvo. Sotakaan ei ole reilu, joten miksi armeijan pitäisi olla? Loppujen lopuksi armeijan päätavoite on valmistaa suomalaisia sotaa varten, joten johtajien käyttäytyminen on sen mukaista. Tosin itse monesti vitsailin siitä, että sodan tullessa huonot johtajat saavat ensimmäisenä luodin kalloon, ja se luoti ei tule vihollisen aseesta. Tällä viittasin aina siihen, että jos johtajat kohtelevat ihmisiä sotilasarvon mukaisesti jopa sotatilanteessa, sotilaat eivät ole hirveän uskollisia tai luotettavia johtajiaansa kohtaan. Kirjassa Tuntematon sotilas (1954) hahmo nimeltä luutnantti Koskela nähdään hyvänä johtajana, koska hän pitää alempiarvoisiaan tasa-arvoisina, jolloin lähes kaikki luottavat ja ovat uskollisia häntä kohtaan. Sama pätee alikersantti Rokkaan. Jälleen kerran pitää muistaa armeijalla olevan ihan oma tapansa valmistaa varusmiehiä sotaan.

Yleensä, kun kysyn ihmisiltä, mistä he pitivät eniten armeijassa, moni vastaa toveruus tai yhteisöllisyys. Moni sotilas on sanonut sodassakin nauttineensa sotilaiden välisestä meiningistä. Voi olla, että minulla kävi huono tuuri, mutta valitettavasti minä en tuntenut minkäänlaista toveruutta osastoni kesken. Tarkoitukseni ei ole syyttää ketään, sillä osastossani oli oikeasti järkeviä ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mahtavaa jutella, vaikka olisimme olleet eri mieltä joistakin asioista. Siitä huolimatta osastossani oli monta henkilöä, joiden kanssa en yksinkertaisesti tullut toimeen. Jopa ne, joiden kanssa tulin toimeen, ei syntynyt mitään syvempää sidettä. En tietenkään syytä ketään, minäkin saatoin olla syy tälle monesti. Silti se stereotyyppinen sotilaiden välinen side osaston kesken ei ollut koskaan osa armeijaani: harjoituksissa oli moni, joka ei halunnut osallistua tai kokonaan jätti väliin harjoituksen, eli osallistuville jäi enemmän töitä, jolloin osastomme yhteisöllisyyden tunne laski entistä enemmän. 

Haluan vielä puhua armeijan kurista erikseen: minun kaltaiselle henkilölle, jolle kuri on ollut osa jo kauan ennen armeijaa, jatkuva huutaminen ja kireä tunnelma tuntui vähän turhalta. Minä tein lähes aina kaikki tehtävät armeijassa, mitkä minulle annettiin välittämättä siitä, miten minua käskettiin. Varsinkin alokaskaudella jatkuva rautalangasta vääntäminen tuntui vain ajanhukalta. Olen sitä mieltä, että ilman turhaa kertausta ja vääntämistä varusmiespalvelus kestäisi vain muutaman kuukauden. Muutenkin armeijan ajankäyttö ei ole hirveän tehokasta; sanonnan mukaan “armeijassa on aina kiire odottamaan”. Toisaalta sillä jatkuvalla vääntämisellä ja kertauksella varmistetaan kaikkien olevan samalla tasolla opetuksen suhteen, joten se on ihan ymmärrettävää. Eli lyhyesti sanottuna armeijan ei varsinaisesti tarvinnut käyttää kuria minua kohtaan, mutta henkilölle, joka ei ole kokenut kuria, armeija on hyvä paikka oppia sitä. Jos on elänyt koko elämänsä ennen armeijaa kokematta yhtään kuria, niin silloin voin ymmärtää tällaisen henkilön pitävän armeijasta. Sellaisessa tilanteessa armeijasta jää vähän enemmän käteen ja tuntuu oikeasti oppineensa jotain merkityksellistä. 

Kuva: https://yle.fi/uutiset/3-11185815

Siviiliin verrattuna armeija ei kuulosta niin mukavalta paikalta: jatkuva kuri ja puhuttelu, epäreilu kohtelu, kireä tunnelma jne. Mainitsin jo aikaisemmin, että armeijassa tuntuu kuin oikeasti tyhmentyisi ajan myötä, jolloin monella voi olla epäpätevä olo kaiken tämän lisäksi. Armeijasta jäi ikävä tunne varmaan sen takia, koska kaiken sen negatiivisuuden jälkeen on turha olo. Tuntuu kuin ei olisi oppinut mitään merkittävää. Toki opin käsittelemään asetta, mutta rauhan aikana sitä taitoa ei hirveästi käytetä. Urheilu ja opiskelukin testaavat ihmisen rajoitteita, mutta niitä pidetään tärkeinä, koska niistä tulevista tuloksista tulee yleensä hyvä olo ajatellen sillä kärsimyksellä olevan jotain hyötyä. Armeijasta ei valitettavasti jäänyt samanlaista onnistumisen tunnetta. Tästä kaikesta huolimatta en halua, että armeija muuttuu, koska silloin se ei olisi kunnon armeija. Armeija ei tunnu mukavalta, sillä arvioimme sitä siviiliin verraten. Armeija ei olisi ikoninen kokemus, jos siellä opetettaisiin samalla tavalla kuin esim. kouluissa. Vaikka en nauttinut armeijasta, se on silti kokemus, mistä moni muu nauttii, jolloin sen muuttaminen ei tuntuisi reilulta. 

Johtajien toiminta

Kuva: https://fi.wikipedia.org/wiki/Simputus

Puhuin jo johtajien epäreilusta toiminnasta, mutta osa inttikokemusta on johtajien laiton toiminta, kuten simputus, eli esimiesaseman väärinkäyttö. Rehellisesti sanottuna meitä ei hirveästi simputettu ottaen huomioon, että se oikeasti on laitonta. Tosin kannattaa muistaa armeijan olevan tavallaan oma yhteiskuntansa, jolloin Suomen lait eivät ole yhtä tarkkoja siellä. Simputusta kuitenkin tapahtui suhteellisen monta kertaa: yhdestä varusmiesjohtajasta tehtiin jopa kunnon valitus kantahenkilökunnalle, mutta rankaisun sijaan tämä kyseinen alikersantti sai ylennyksen. Muutenkin jälkeenpäin mietittynä kiusaamistapauksia ei käsitelty hirveän vakavasti. Vain kerran meidät kutsuttiin riviin kuuntelemaan, kun ylempiarvoinen kertoi, että on tapahtunut kiusaamista osastossa ja siinä kaikki. Tosin kiusaamisesta ei hirveästi valitettu, koska armeija on hyvin maskuliininen paikka, jossa sellaisesta ei tulisi hyvä maine. Aion joskus tulevaisuudessa kirjoittaa blogikirjoituksen toksisesta maskuliinisuudesta käyttäen armeijaa esimerkkinä, sillä armeijassa se on surullisen näkyvässä roolissa.

Isänmaallisuus

Ennen armeijaa en pitänyt itseäni hirveän isänmaallisena henkilönä. Tietenkin välitän Suomesta kotimaanani, mutta ajattelen sen olevan turhan puolueellista välittää omasta maastani enemmän kuin muista maista. Armeijassa tämä ei muuttunut, itse asiassa uskon isänmaallisuuteni laskeneen. Ainoa kerta, kun oikeasti tunsin olevani isänmaallinen oli sotilasvalassa, koska yhdessä puheessa mainittiin veteraanit ja heidän tekemät urheat teot: sen puheen aikana liikutuin omaksi yllätyksekseni ajatelleeni välittäväni suomalaisesta kulttuurista enemmän kuin uskoin. Mutta heti sen jälkeen armeija ei motivoinut minua olemaan isänmaallinen valtiotani kohtaan, koska armeija tuntuu niin pakotetulta. Usein ajattelin harjoituksissa: “Miksi olisin uskollinen valtiota kohtaan, mikä pakottaa minut tällaiseen?” Jopa sodan aikana Suomella on ollut taipumus teloittaa omia sotilaitaan, koska he eivät noudattaneet käskyjä. En tietenkään ole valtiotani vastaan, mutta jos vaikeassa tilanteessa, kuten sodassa, ajatellaan omien sotilaiden teloittamisen olevan hyvä idea, se ei luo uskottavuutta kotimaataan kohtaan. 

Armeijan mukaan hyvä sotilas on sellainen, joka noudattaa käskyjä kyseenalaistamatta niitä. Tätä ei välttämättä sanota suoraan, mutta ainakin itse sain sellaisen kuvan armeijassa. Tämän takia en pidä itseäni hirveän hyvänä sotilaana, sillä minä jatkuvasti kyseenalaistin käskyjä ja päätöksiä, vaikka en tehnyt sitä ääneen johtajien edessä. Siitä huolimatta sokea uskollisuus valtiota kohtaan ei ole mielestäni järkevää. Jopa Suomea kohtaan, hyvinvointivaltiota, mikä on suurimmaksi osaksi loistava valtio etenkin moneen muuhun valtioon verrattuna, ei kannata aina olla uskollinen. Se ei edes mielestäni ole isänmaallista: oma määritelmäni isänmaallisuudelle ei ole sokea uskollisuus, vaan se, että uskaltaa kritisoida omaa valtiotaan tarvittaessa. Siinä mielessä minä kai olen isänmaallinen. Sokea uskollisuus tekee henkilöstä vain fanaatikon. Aion tästäkin aiheesta kirjoittaa blogin tulevaisuudessa. 

Muuttuuko kunto armeijassa?

Minulle sanottiin ennen palvelustani, että armeijassa kunto nousee näkyvästi. Kerroin jo aikaisemmin kuntoni laskeneen paljon armeijan aikana, mikä teki armeijasta pienen pettymyksen. Armeijan alussa meille sanottiin hyväkuntoisten kunnon todennäköisesti laskevan ja huonokuntoisten kunnon todennäköisesti nousevan, ja tämä ilmeisesti pitää paikkansa. Moni tuntemani varusmies aloitti palveluksensa keskivertoa huonommalla kunnolla, ja armeijan loppuun mennessä heidän kuntonsa oli noussut todella paljon. Minulla oli mielestäni aika hyvä kunto ennen armeijaa, joten kuntoni ei hirveästi kehittynyt armeijan aikana, vaan laski. Tosin armeijassa on tietty kausi, jolloin kunto nousee todennäköisesti kaikilla, kh-kausi (koulutushaara): ylivoimaisesti raskain kausi armeijassa, henkisesti ja fyysisesti, oli kh-kausi. Kh-kauden jälkeen sotilaspoliiseilla ei ollut fyysisesti raskaita harjoituksia, ainakaan tarpeeksi. Sotilaspoliisin työ on suurimmaksi osaksi vartiointia, joten emme olleet hirveän aktiivisia. Osastollamme tosin oli kuntosali, mutta se joko oli aivan täynnä tai sitten ei vain yksinkertaisesti ollut motivaatiota tai energiaa käyttää vapaa-aikaansa siellä.

Kuva: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/11/14/oletko-sotamies-vai-ylivaapeli-testaa-tunnetko-inttislangin

Armeijan alussa ja lopussa on kuntotestit, joissa testataan, kuinka kunto on kehittynyt palveluksen aikana. Suurin osa ei ota viimeistä kuntotestiä tosissaan, koska siinä vaiheessa palvelus on jo niin lopussa, jolloin moni pitää kuntotestiä turhana. Meidän kuntotestiimme kuului Cooper-testi, punnerrustesti, vatsalihastesti ja pituushyppytesti. Punnerrus- ja vatsalihastestissä testataan, kuinka monta punnerrusta/vatsalihasliikettä pystyy tekemään minuutin aikana. Alokaskaudella sain tehtyä 58 punnerrusta ja 50 vatsaa. Cooper-testistä sain muistaakseni vain 2775 m enkä edes muista, mitä sain pituushyppytestistäni tulokseksi. Armeijan lopussa sain punnerruksia vain 46, vatsalihasliikkeitä 46, pituushypystä 225 cm ja Cooper-testistä muistaakseni 2375 m. Kuntoni laski siis suhteellisen paljon. 

“Armeija on vapaaehtoinen”

Valittaessani armeijasta, moni on sanonut, että minulla ei ole varaa valittaa, sillä olen mennyt armeijaan vapaaehtoisesti. Se on mielestäni hyvin kapeakatseista ajatella armeijan olevan vapaaehtoinen. Suomessa miehillä on kolme vaihtoehtoa, eli armeija, siviilipalvelus tai jos on totaalikieltäytyjä, joutuu vankeusrangaistukseen. Miehillä on siis kolme vaihtoehtoa, joista on pakko valita jokin, jolloin suurin osa valitsee armeijan. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että kaikesta huolimatta armeijaa pidetään parhaana mahdollisena valintana näistä kaikista kolmesta. Siviilipalvelusta ei myöskään katsota hyvällä silmällä. Siviilipalveluksen käyviä syrjitään suomalaisessa kulttuurissa aika paljon. Jopa monet naiset pitävät sitä huonona valintana, vaikka heidän ei tarvitse itse valita varusmies- ja siviilipalveluksen väliltä. Suomessa miehiltä yleensä odotetaan varusmiespalveluksen suorittamista, sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Joten on väärin sanoa, että armeija on vapaaehtoinen, kun se on paras mahdollinen vaihtoehto kolmesta huonosta valinnasta ja sitä odotetaan lähes jokaiselta mieheltä. Naisilla, jotka suorittavat varusmiespalveluksen, on vähän erilainen tilanne, sillä he ovat oikeasti vapaaehtoisesti armeijassa. He ovat vapaaehtoisesti tehneet päätöksen suorittaa varusmiespalvelus, vaikka heiltä ei odoteta sitä, usein jopa ollaan sitä vastaan. Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi niin moni on naisten varusmiespalvelusta vastaan. Moni motivoitunut nainen on paljon parempi sotilas kuin moni armeijaan pakotettu mies. Aion tästäkin kirjoittaa blogin tulevaisuudessa. 

Mielipiteeni armeijasta

Kuva: http://www.inttivisa.fi/

Sanoin jo alussa, että mielipiteeni tulee todennäköisesti muuttumaan vuosien aikana, mutta tällä hetkellä minulle on jäänyt paha maku armeijasta. En nauttinut armeijassa olemisesta, en mielestäni oppinut mitään merkittävää enkä edes kehittynyt millään tavalla armeijassa. Toisaalta on hienoa, että viimeinkin vuosien odotuksen jälkeen olen suorittanut asevelvollisuuteni. Onhan se kivaa pystyä jakamaan saman kokemuksen kuin lähes jokainen suomalainen mies. Pelkästään siitä ajatuksesta tulee yhteisöllinen tunne. Armeijassa puhuttiin usein siitä pitäisikö armeijan olla vapaaehtoinen tai päinvastoin pakollinen kaikille. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi suorittaa varusmies- tai siviilipalvelus. Tällöin naistenkin pitäisi valita jompikumpi, ja uskon suurimman osan naisista valitsevan siviilipalveluksen. Suomi väittää aina pyrkivänsä tasa-arvoon, jolloin uskon tällaisen valinnan kehittävän sukupuolien välistä tasa-arvoa positiiviseen suuntaan. Toisaalta en ole sitäkään vaihtoehtoa vastaan, että armeija olisi vapaaehtoinen, koska uskon suhteellisen monen miehen suorittavan asevelvollisuuden vapaaehtoisesti pelkän perinteen takia. Sellaisessa vaihtoehdossa on tietynlainen “laatu korvaa määrän” -ajatus. Jos tätä blogikirjoitusta lukee joku, joka ei ole vielä suorittanut varusmiespalvelusta, suosittelen pitämään mahdollisen positiivisen mielen ainakin alussa: minun motivaationi ja uteliaisuuteni katosivat ensimmäisen viikon aikana. Armeija olisi ollut paljon ikävämpi, jos motivaatiota tai uteliaisuutta ei olisi ollut alunperinkään. Tiedän sen olevan helpommin sanottu kuin tehty, mutta yrittäkää olla armeijassa mahdollisimman positiivisia niin kauan kuin mahdollista. Yrittäkää myös aloittaa keskusteluita, sillä suurimmaksi osaksi vapaa-ajalla ihmiset ovat vain omassa tuvassaan kännykällään. Tuvan keskeiset keskustelut olivat usein hyvin mielenkiintoisia erimielisyyksistä huolimatta.