Armeijaa usein kutsutaan paikaksi, missä pojista tulee miehiä; niin sanotusti “miesten koulu”. Tähän ajatukseen liittyy armeijaan menevien olevan yleensä aika nuoria, jolloin voidaan olettaa, että moni alokkaista ei ole vielä aikuistunut. Armeija on myös ensimmäinen kerta monelle, kun asutaan poissa kotoa. Armeijassa opetetaan järjestystä, isänmaallisuutta, fyysistä työtä, särmikkyyttä, sotilaallisuutta ja tottelevaisuutta, joita yleensä pidetään ideaalisina miehen ominaisuuksina. Voiko siis sanoa, että armeija tekee pojista miehiä? Tai voiko sanoa armeijan tekevän tytöistä naisia? Vaikka armeijasta puhutaan paikkana, jossa oppii “miehellisiä” ominaisuuksia, kyseessä on myös paikka, jossa vastuun opetus on kiistanalaista ja itsenäisyyttäkään ei ole hirveästi. Pessimistisellä näkökulmalla voisi sanoa armeijan opettavan miehiä olemaan tottelevaisia kansalaisia, joiden kuuluu noudattaa valtion käskyjä välittämättä siitä, mitä ne käskyt ovat. Armeijan byrokraattisuus ja tiukkuus opettavat alokkaille noudattamaan ylempiarvoisten käskyjä kyseenalaistamatta, joten voiko sitä kutsua mieheksi tulemiseksi? Tätä asiaa voi myös käsitellä siten, että kyseessä ei ole mieheksi tuleminen, vaan lapsuuden menettäminen, kun joutuu oppimaan tietynlaisen tavan käyttäytymään, ja muunlaista käyttäytymistä ei sallita.
Kuva: https://goodmenproject.com/guy-talk/when-a-boy-becomes-a-man-svbb-cmtt/
Saatan kuulostaa vähän turhan dramaattiselta, kun puhun armeijasta, sillä käytännössä armeija ei ole edes niin vakavaa kuin miltä se kuulostaa. Armeija ei mielestäni muuttanut minua hirveästi (ainakaan “miehistymisen” kannalta) ja harjoitusten ja koulutusten ulkopuolinen käyttäytyminen oli tietenkin ihan erilainen kuin ylempiarvoisten edessä. Silti miettien armeijan suosimia arvoja, käytänteitä ja kerrottuja asioita, “mieheksi” tuleminen on yksi, mitä ilmeisesti yritetään saavuttaa armeijassa. Ja perustan tämän blogikirjoitelman tähän armeijan yrittämään miehistämiseen. Lyhyesti sanottuna armeijan hyvin perinteiset tavat miehistää ihmisiä eivät välttämättä ole niin toimivia kuin haluaisi uskoa. Tähänkin tietenkin liittyy toksinen maskuliinisuus, josta olen jo kirjoittanut blogikirjoitelman. Armeijan perinteiset mielipiteet miehistymisestä saattavat olla jo vanhentuneita, etenkin kun naistenkin varusmiespalveluksen suorittaminen on yleistynyt viime vuosina. Mielestäni on myös väärin sanoa, että vain armeija tekisi pojista miehiä.
Ihmisiä kasvattavat asiat
Kun puhutaan mieheksi tai naiseksi tulemisesta, kyseessä on aikuistuminen, eli kypsyminen. Tietääkseni näille käsitteille ei ole selkeää määritelmää, joten näistä käsitteistä tulevat ideaalikuvat ovat yhdeydessä kulttuuriin: Suomessa kodista pois muuttamista pidetään kypsänä ja aikuismaisena tekona, mutta esimerkiksi Italiassa ei ole hirveän harvinaista, että lapset asuvat vanhempiensa luona jopa 30-vuotiaana. Kulttuurista huolimatta uskon suurimman osan ihmisistä ajattelevan aikuistumisen koostuvan itsenäisyydestä ja vastuullisuudesta. Tosin mieheksi ja naiseksi tulemista voi myös määritellä sillä, kuinka fyysisesti kypsä henkilö on. Tai fyysisellä iällä, koska valtion näkökulmasta 18-vuotias on aikuinen välittämättä henkilön henkisestä kypsyydestä. Tämä ei mielestäni ole paras mahdollinen tapa määritellä kypsyyttä, sillä kaikki kypsyvät fyysisesti eri aikaan sekä fyysinen kypsyys ei ole käytännössä merkittävää ilman henkistä kypsyyttä. Valtion antama ikä täysi-ikäisyydelle auttaa rajoittamaan suunnilleen kypsät ja epäkypsät toisistaan, mutta 18-vuotiaan kutsuminen aikuiseksi tuntuu oudolta.
Kuva: https://www.pinterest.com/pin/29836416258930024/
Kasvaessa on monta eri asiaa, mitkä tekevät ihmisistä entistä aikuismaisempia. Kouluakin voisi pitää paikkana, jossa henkilö aikuistuu. Varsinkin ala-aste, jossa suurin osa oppii lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja kehittämään sosiaalisia taitoja. Nämä taidot saattavat nyt kuulostaa hyvin itsestäänselviltä, mutta niiden oppiminen jossakin vaiheessa elämää on monelle ensimmäinen askel aikuistumista päin. Tosin kouluja on kritisoitu siitä, että suurin osa asioista, mitä koulussa oppii on turhaa. Tästä huolimatta lapsi oppii koulun kautta byrokratiaa, rutiinia ja jopa ahkeruutta; asioita, mitkä ovat osa lähes jokaisen aikuisen elämää. Lukiotakin on pidetty paikkana, missä opiskelijat kypsyvät, sillä loppua kohden lukio-opiskelijan yleistiedon määrä ja laatu on aika korkealla tasolla. Sanoisin, että itse ainakin kypsyin henkisesti paljon enemmän lukion aikana kuin armeijassa, vaikka armeija kesti vähemmän aikaa. Lukiotakin on kritisoitu sen oppien epäkäytännöllisyydestä, jolloin ammattikoulu tulee puheenaiheeksi. Ammattikoulun käyneet menevät yleensä ennen lukiolaisia työelämään, mitä moni pitää aikuismaisena asiana.
Kuva: https://theconversation.com/is-it-even-possible-to-have-a-work-life-balance-54188
Työelämää pidetään sellaisena asiana, mikä opettaa hyvin tärkeitä ominaisuuksia aikuistumisen kannalta. Sen kautta oppii myös itsenäisyyttä ja vastuullisuutta. Kaikki aloittavat työelämän eri elämän vaiheissa. Puhuessa “työstä”, monilla tuntuu olevan hyvin kapeamielinen mielipide siitä, mikä voidaan laskea työksi. Suurin osa todennäköisesti sanoisi työn tarkoittavan työtä, mistä saa palkkaa, mutta entä muu työ? Ihmiset tekevät jatkuvasti vapaa-ajalla työtä, mistä ei saa palkkaa, vaan auttaa itsensä kehittämisessä, mikä mielestäni on myös tärkeää aikuistumisen kannalta. Jos henkilö pääsee työpaikkaan, mihin oli ensimmäisenä hakenut, häntä yleensä arvostetaan paljon enemmän kuin henkilöä, joka haki kymmeniin paikkoihin pääsemättä mihinkään. Tämänkaltainen työkin on aika tärkeää palkallisen työn lisäksi, sillä se opettaa olemaan ahkera ja oppimaan omista virheistään ja epäonnistumistaan. Sanan “työ” käsite on niin suuri, jolloin on mielestäni naurettavaa sanoa vain palkallisen työn opettavan itsenäisyyttä ja vastuuta. Mikä tahansa työ on tarvittavaa aikuistumisessa. Jopa omat harrastukset ja niihin laitettu työ auttavat aikuistumisessa.
Kuva: https://leecaraher.com/mistakes-important-learn-success/
Mieheksi ja naiseksi tulemiseen liittyy elämässä tapahtuvat muutokset. Kotoa pois muuttamista pidetään merkittävänä itsenäisyyden opettavana muutoksena. Olen myös kuullut monen sanoneen lapsen saamisen olevan merkki siitä, että on aikuinen. Tähän liittyy se teoria, jonka mukaan yksi parhaimpia tapoja oppia jotain, on opettaa se jollekin toiselle. Lapsen kasvattamisessa oppii ainakin vastuullisuutta. Olen jopa kuullut joidenkin sanoneen, että tapaturman kokeminen myös kasvattaa. Tavallaan olen samaa mieltä tämän väitteen kanssa, sillä kipu on osa jokaisen elämää, varsinkin lapsuudessa. Kipu opettaa seurauksista ja varovaisuudesta paremmin kuin sanat. Käytännöllisyydenkin kannalta kipu opettaa, miten käyttäytyä tietyissä tilanteissa: ei kannata koskea tulta, ei kannata hypätä korkealta, ei kannata laittaa sormea ravun saksien väliin, ei kannata hypätä veteen vatsa edellä, ei kannata kääntyä polkupyörällä liian jyrkästi hiekkaisessa alamäessä (kyseessä saattaa olla omia kokemuksiani). Kivun kautta kasvamiselle on myös oma sanonta: “Se mikä ei tapa, vahvistaa.” Tosin sanoisin, että kivun lisäksi kivusta parantuminen osoittaa myös kypsymisen merkkejä, etenkin jos kyseessä on henkinen kipu. Pelkojen ja traumojen kohtaaminen ja parantaminen tekevät ihmisestä henkisesti paljon aikuismaisemman. Jälleen kerran sanojen “kypsä” ja “aikuismainen” määritelmät eivät ole hirveän tarkat ja jokaisella on omat mielipiteet siitä, mitkä ovat kypsän henkilön ominaisuuksia.
Pitää myös ottaa esille se, että moni näistä käsittelemistä asioista ei liity suoranaisesti siihen onko henkilö kypsä. Pikemminkin moni aikuistumiseen liittyvä määritelmä ei liity oikeaan kypsyyteen, vaan siihen, miten aikuisten pitää käyttäytyä yhteiskunnassa: yhteiskunnan näkökulmasta vain palkallinen työ on työtä, sillä sen kautta tulee verorahoja, yhteiskunnan näkökulmasta kypsä kansalainen on tottelevainen, sillä protestit ja valtion kritisointi ovat epäkäytännöllisiä (valtion sujuvuuden kannalta), yhteiskunnan näkökulmasta kypsä kansalainen hankkii lapsia, jotta tulisi enemmän veronmaksajia. Tällaiset valtion ja jopa kulttuurin mukaiset suositukset usein tuntuvat olevan “aikuisuuden” määrittäjiä. Käytännöllisyyttä lukuun ottamatta jopa tietyt harrastukset saattavat vaikuttaa lapsellisilta ja epäkypsiltä, kuten videopelien pelaaminen tai leikkimielisyys; asiat, mitä moni aikuinen tekee/omaa. Suosittuun käyttäytymiseen liittyy tietenkin sukupuoli- ja ikäroolit, mitkä ovat muodostuneet yleensä perinteiden kautta. Armeijaan menemistäkin pidetään suosittavana ja käytännöllisenä tekona yhteiskunnan näkökulmasta, koska silloin Suomella on sotilaita pahan päivän varalle.
“Mieheksi” tuleminen
Kuten kerroin aikaisemmin, varusmiespalvelus ei miehistänyt minua millään tavalla. On totta, että armeijassa opittavissa asioissa on jotain aikuistumiseen liittyviä attribuutteja, kuten yhteistyökyvyn, “kovuuden” ja joillekin nöyryyden oppiminen. Silti sanoisin armeijan miehistymisen olevan aika liioiteltu käsite, sillä uskon suurimman osan alokkaista oppineen tällaisia taitoja jo ennen armeijaa. Yksi merkittävä asia, mitä armeijassa oppii on tottelevaisuus (tavallaan), mutta en sanoisi sen olevan automaattisesti kypsän aikuisen merkki. Tietenkin jatkuva vastaan sanominen ei ole hirveän kypsää. Armeijan tottelevaisuus ei ole samanlaista kuin työpaikan tai koulun tottelevaisuus: työpaikoissa ja koulussa on paljon vapaammat kädet, jolloin työntekijät sekä opiskelijat voivat ehdottaa parempaa suunnitelmaa tai edes toimia rennommassa ympäristössä. Armeijan tottelevaisuus sen sijaan on sitä, että tehdään juuri sitä, mitä ylempiarvoinen käskee, ei enempää, ei vähempää. Tällöin sanoisin, ettei armeija opeta itsenäisyyttä, päinvastoin. Armeijassa ei mielestäni ole itsenäisyyttä, sillä sinulle käsketään asiat, mitä saat tai joudut tekemään. Itsenäisyys merkitsee itsenäistä toimintaa, millaista ei todellakaan tapahtunut varusmiespalveluksessani, lukuun ottamatta niitä kertoja, kun joku ilmoittautui vapaaehtoisesti hakemaan ruokaa. Toki vapaa-ajalla voi tehdä paljon vapaammin eri asioita, mutta silloinkin varusmiestä rajoittaa ympäristö aika paljon. Armeijassa saa myös ilmaisen ruoan, asutuksen, varusmiehen ohjelma päätetään varusmiehen puolesta, joten missä se itsenäisyys on? Siviilissä ihmiset ovat itsenäisiä, koska siitä yleensä hyötyy jotain. Armeijan ero työpaikkaan ja kouluun on se, että hyvästä työstä ei välttämättä palkita, mikä tavallaan toimii ihan hyvänä opetuksena; joskus ylimääräisen työn tekemisestä ei hyödy. Silti en sanoisi sellaisen asian olevan hyvää aikuistamista.
Vastuullisuus on vähän kiistanalaisempi asia, sillä armeijassa varusmiehillä oikeasti on jonkin verran vastuuta. Varsinkin koulutusten aikana jokaisella on tietty määrä vastuuta asioista, mitkä kuuluu tehdä. Tosin sotilaspoliisin koulutukset ovat suurimmaksi osaksi tietynlaista esittämistä, roolipeliä rehellisesti sanoen, jolloin se “vastuu” ei koskaan tuntunut tärkeältä tai edes aidolta. Koulutuksen ulkopuolella olevat tehtävät (tuvan siivous, kasarmin siivous, henkilökohtainen hygienia, tavaravastuu jne.) vaativat myös vastuuta, mutta sen vastuun jakaminen tasa-arvoisesti ei onnistunut kunnolla. Lähes kaikki (minä mukaan lukien) laiskottelivat joissakin vaiheissa palvelusta odottaen, kunnes muut ovat tehneet kaiken työn. Ymmärrän armeijan olevan fyysisesti ja henkisesti raskasta silloin tällöin, mutta tämä raivostutti usein. Tästä sai usein sellaisen käsityksen, että armeijassa ei opi olemaan mies, vaan näyttelemään kuuliaista ja välttelemään hommia, jotta pääsisi mahdollisimman helpolla. Uskon varusmiesjohtajien oppineen jonkinlaista vastuuta, sillä heillä sentään on lauma alokkaita, joita pitää vahtia ja opettaa. Miehistö sen sijaan oppii todennäköisesti eniten vastuuta päivystämisestä. Päivystäminen itse asiassa opetti jonkin verran velvollisuuteen liittyvästä vastuusta, sen myönnän. Samoin voi sanoa sotilaspoliisin oikeista töistä mm. portinvartijoina. Tämä johtuu siitä, että niissä hommissa epäonnistumisella on oikeat seuraukset. Tosin pitää vähän kyseenalaistaa puolustusvoimien käytänteitä: laittaa juuri ja juuri opetettuja varusmiehiä vartioimaan koko varuskunnan sisäänkäyntiä vähällä unella ammatilaisten sijaan. Ylempiarvoisena en todellakaan luottaisi kokemattomiin varusmiehiin tekemään oletetusti niinkin tärkeää työtä.
Kuva: https://www.facebook.com/Ilmavoimat/posts/2695710543826241
Monelle tulee mieleen armeijasta särmikkyys. Etenkin sotilasvalassa sanoisin kaikkien oppineen edes jonkinlaista särmikkyyttä. Tosin sanoisin tämänkin liittyvän tottelevaisuuteen ja sotilaallisuuteen, mitkä eivät ole automaattisesti aikuisen ominaisuuksia. Muutenkin sotilaallisuus käsitteenä tarkoittaa minulle nykyään sitä, että ei ole särmä tai puhtaan näköinen, vaan väsynyt sotilas, joka on märkä ja likainen metsäreissun takia; sellainen kuva minulle tulee päähän sanasta “sotilaallisuus”. Lisäksi sanoisin monen sotilaan unohtaneen alussa opitun särmikkyyden, sillä loppua kohden sitä ei tarvita yhtä paljon palveluksen muuttuessa rennommaksi.
Asia, minkä opin (ja uskon monen muunkin oppineen) armeijassa on kyynisyys. Tämä ei onneksi jatkunut ainakaan mielestäni siviiliin, mutta armeijassa aina odotettiin pahinta mahdollista koulutuksista. Tietenkin yritettiin olla optimistisia ja usein koulutus oli helpompaa kuin odotti. Siitä huolimatta en sanoisi kyynisyyden olevan hirveän positiivinen ominaisuus, vaikka sitä usein pidetään kypsän aikuisen ominaisuutena. Varsinkin pessimismi ja kyynisyys ovat yleisiä ihmisille, jotka yrittävät vaikuttaa kypsiltä. Optimistisuuuttakin usein väitetään lapselliseksi ja naiiviksi ominaisuudeksi, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa.
Tekeekö armeija pojista miehiä?
Ajat ovat selkeästi muuttuneet. Armeijan ollessa niin erilainen kuin vuosia sitten, sen laatukin on joidenkin mukaan vähän laskenut. Nykyään armeijaan menevät alokkaat eivät välttämättä opi yhtä paljon kuin ennen vanhaan. En silti usko, että kyseessä on uudempien sukupolvien kypsempi olemus, sillä sanoisin suurimman osan vanhemmistamme ja isovanhemmistamme aikuistuneen paljon aikaisemmin kuin minun sukupolveni. Enkä välttämättä syyttäisi armeijan muuttumistakaan. Rehellisesti sanoen en ole edes varma, että oliko armeija “miehistävä” kokemus esimerkiksi isovanhempieni aikaan. Sodan aikainen armeijakokemus on vähän eri asia, koska silloin armeijan opit olivat oikeasti käytännöllisiä sotaa varten. Mutta rauhan aikana armeijalla ei tunnu olevan paikkaa yhteiskunnassamme. Olen tosin kuullut monien henkilöiden kokemuksia intistä, joissa he kertovat armeijan kasvattaneen heitä: asiaan usein liittyy levottomuus ja kurin olemattomuus siviilissä, ja varusmiespalveluksessa sitä sitten oppi. Tosin oman kokemukseni perusteella kuria tarvitseneet eivät todellakaan oppineet sitä omassa komppaniassani. Jälleen kerran, kyseessä on oma kokemukseni armeijasta, ja jollakin on hyvinkin voinut olla kasvattaneempi kokemus kuin minulla. Tytöistä tulee naisia ilman armeijaa, joten miksi pojistakaan ei voisi tulla miehiä ilman armeijaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti