Musta huumori

 

Kaikilla on erilainen määritelmä sille, mikä on hauskaa. Huumorin ollessa niin subjektiivista on vaikea keksiä vitsi, mikä naurattaisi kaikkia. Uskon kaiken huumorintajun kehittyvän ajan myötä, jolloin muutama vuosi sitten naurattanut juttu ei välttämättä ole enään yhtään hauska. Silti yksi kiistanalaisin huumorin laji on musta huumori. Monet koomikot ovat saaneet paljon vihaa niskaansa käyttämällä mustaa huumoria, etenkin stand up -esityksissä. Mustassa huumorissa yleensä puhutaan hyvin aroista ja järkyttävistä asioista, jolloin monelle tulee hämmentyneitä tunteita vitsistä; esimerkiksi toisen kivulle nauramista on kyseenalaistettu paljon. Henkilökohtaisesti itse pidän mustaa huumoria yhtenä parhaimpana huumorina koskaan, sillä se auttaa normalisoimaan järkyttäviä tilanteita sen sijaan, että niistä ei puhuttaisi ollenkaan muuttuen tabuiksi. Tosin silloin tällöin huomaa tilanteita, joissa selkeät rasistiset kommentit ja vihapuhe yritetään naamioida vitseinä. Tämäkään ei aina ole tarkoituksenmukaista; tällainen voi tapahtua tietämättöyydenkin takia. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin monella olisi vaikeaa ymmärtää mustan huumorin ja selkeästi haittaa aiheuttavan kommentin ero.

Kuva: https://staggonline.net/print-edition/is-it-just-dark-humor/

Kukkahattutädit (tai modernimpi nimite, karenit) tosin pahoittavat mielensä kaikesta. Kyseessä ei silti ole yhden vähemmistön pahoittaminen, vaan suuren ihmisjoukon pahoittaminen: pelkästään Twitteristä löytyy nopeasti keskusteluja, joissa ihmiset jopa yrittävät löytää jotain, mistä pahoittaa mielensä. Monet elokuvat ja sarjat ovat myös vitsailleet siitä, kuinka helposti ihmiset pahoittavat mielensä harmittomien vitsien takia. Enkä usko tämän olevan uusi ilmiö; nykyään on helppoa nähdä vitsien pahoittavan ihmisten mieliä, mutta se johtuu internetistä ja tämän asian jatkuvasta keskustelusta. Ennen vanhaan tästä ei varmasti puhuttu yhtä paljon tai sitä ei tuotu esille, vaikka sitä varmasti tapahtui. En osaa sanoa johtuuko tämä siitä, että ihmiset eivät ymmärrä huumoria vai onko mielensäpahoittamiselle oikeaa syytä. Esimerkiksi onko holokaustivitsien tekeminen hyväksyttävää? Entä roduista vitsaileminen? Siitäkin on usein väitelty, että onko komedialla “rajaa”, mitä ei saisi missään nimessä ylittää. 

Mitä musta huumori on?

Mustan huumorin nimestä voi jo olettaa, mitä se tarkoittaa. Yleisesti mustalla huumorilla tarkoitetaan huumoria, jossa vitsaillaan vakavasta tai traagisesta asiasta. Yleensä mustan huumorin vitsit liittyvät rotuihin, politiikkaan, uskomuksiin, tapaturmiin tai muuhun sellaiseen asiaan, mistä ei yleensä haluta välttämättä vitsailla. Vitsi, kuten “kuinka monta poliisia tarvitaan lampun vaihtamiseen? Ei yhtään. Huoneen ollessa musta poliisit hakkaisivat sen” on mustan huumorin vitsi edustaen tiettyjen poliisien traagista toimintaa tummaihoisia vastaan. Tosin tietyt ihmiset eivät erota mustaa huumoria vihapuheesta. Jos olisin julkkis ja twiittaisin tämän vitsin, saisin hyvin negatiivisen vastareaktion ihmisten olettaen minun olevan rasisti. Asioista vitsaileminen ei tarkoita, että olisi vitsailtua asiaa vastaan tai sen puolella. Poliisiväkivalta on selkeästi vakava asia, minkä pitää vähentyä, mutta siitä vitsaileminen ei tarkoita kannattavansa sitä.

Kuva: https://fi.pinterest.com/angle_in_a_devils_form/dark-humor-jokes/

Mustasta huumorista tekee mieliä pahoittavan sen subjektiivinen määritelmä, koska moni ei osaa erottaa mustaa huumoria ja vihapuhetta. Yleisesti nämä kaksi asiaa on helppo erottaa sillä, missä sävyssä vitsi kerrotaan ja onko siinä osana jonkin verran arvostusta. Toisaalta usein tapahtuu tilanteita, joissa ihmisten sävy ei ole hirveän selkeä, ainakin oman kokemukseni mukaan: oikeassa elämässä sävyn tunnistaminen ei ole aina yhtä helppoa kuin stand up -esityksissä tai elokuvissa, sillä en usko monen meistä liioittelevan eleitämme hymyilyä ja äänensävyä lukuun ottamatta. Arvostus vitsissä sen sijaan ei ole ihan yhtä tarkka myöskään. Esimerkiksi aikaisempi vitsi poliisiväkivallasta ei ole erityisen imarteleva poliiseja kohtaan. Tällaisessa tilanteessa näen tämän vitsin toimivan tietynlaisena kommentaarina jollekin tietylle tai toistuvalle ongelmalle. Arvostus on siinä mielessä osa vitsiä, sillä siinä otetaan huomioon ongelma, mikä pitää korjata jollakin tavalla. 

Mustan huumorin ristiriitainen maine

Mustaa huumoria arvostetaan samalla tavalla kuin normaalia vitsiä: jos vitsi on hauska, se on hyväksyttävä. Jos vitsi ei ole hauska, sen sanomista ei välttämättä pidetä yhtä hyväksyttävänä. Huumorissa tärkeintä on tietynlainen ajoitus, mikä pitää oppia itse. Toisaalta moni meistä (kuten minä) ei ole mikään ammattilaiskoomikko, joten tämän takia mustan huumorin käyttöä ei katsota aina hyvällä silmällä. Varsinkin vaikeissa tilanteissa vitsailemista pidetään yleisesti pahana asiana, kuten hautajaisissa. Miettikää tätä skenaariota: olette hautajaisissa ja joku toinen vieras vitsailee tilanteesta. Kirjoitettuna tämä tilanne tuntuu hyvin sopimattomalta, mutta kannattaa miettiä tämän tilanteen mahdollisia seurauksia. Jos vitsi on huono (niin kuin se todennäköisesti suurimmaksi osaksi on), kyseessä on hyvin kiusallinen ja sopimaton tilanne, mutta jos vitsi on hauska, eikös se piristäisi monen päivää edes vähän? Jälleen kerran ongelmana ei aina ole vitsi itsessään, vaan ajoitus ja toimitus, mitkä yleensä epäonnistuvat. Tämä hautajaisskenaario toimii muissakin tilanteissa, vaikka kyseessä ei olisi vaikea tilanne; automatkalla tai ruokapöydässäkin huonon vitsin sanominen voi luoda aika kiusallisen tilanteen.

Kuva: https://www.nbcnews.com/pop-culture/pop-culture-news/oscar-host-kevin-hart-addresses-backlash-over-homophobic-tweets-jokes-n945071

Toisaalta on tilanteita, joissa selkeästi musta huumori loukkaa ihmisiä ihan hyvästä syystäkin. Koomikko Kevin Hart muun muassa joutui ongelmiin julkaistuaan homofobisia twiittejä; hän jopa menetti mahdollisuutensa olla Oscar-gaalan 2019 juontaja näiden twiittien takia. Lukiessani näitä twiittejä ymmärrän, miksi moni (varsinkin homoseksuaali) pahoittaisi mielensä. Jokaisella tietenkin on oikeus pahoittaa mielensä, kun tuntee jonkin sanoman asian olevan henkilökohtainen, mutta siinäkin on rajansa. Kevin Hart tosin on pahoitellut twiiteistään. Se tuntuu olevan hyvä yleinen sääntö mustalle huumorille: jos joku pahoittaa mielensä hyvästä syystä, vitsin sanoneen vilpitön anteeksipyyntö pitäisi olla suurimmaksi osaksi tarpeeksi. Muutaman kiistanalaisen vitsin ei pitäisi olla tarpeeksi jonkun uran tuhoamiseksi. Toisaalta jos henkilö ei osoita mitään katumusta jostakin selkeästi loukkaavasta sanomastaan, silloin kyseessä on eri asia. Voiko esimerkiksi homofoobikko vitsailla homoista? Entä natsi holokaustista? Tällaisissa tilanteissa on jälleen kerran ongelmana äänensävy ja selkeä negatiivisuus tiettyjä ihmisiä kohtaan, koska tällaisten ihmisten kommenteilla tarkoituksellisesti yritetään pahoittaa jonkun mieli tai pahimmassa tapauksessa saada muut tiettyä ihmisryhmää vastaan. Keskustelupalstoilla tällaiset selkeästi syrjivät tai loukkaavat kommentit yritetään piilottaa vitsinä tai sitten ajatellaan sananvapauden  tarkoittavan sitä, että voi sanoa ihan mitä tahansa ilman seurauksia. Uskon nimettömänä toimimisen internetissä olevan suurin syy monen rehellisyydelle tai vihamielisyydelle netissä. Tällaisista asioista puhuminen on vaikeaa nimenomaan sananvapauden subjektiivisuuden takia, sillä useasti kritiikin ja haukkumisen selkeää rajaa ei aina huomata.

Kuva: https://hauskimmat.fi/7-mustaa-vitsia-jotka-varmasti-sytyttavat-kukkahatut-palamaan/

Haluan uskoa suurimman osan lukijoista ymmärtävän, että kaikesta ei kannata ottaa hernettä nenään. Kukkahattutädit ovat suurin syy sille, miksi mustan huumorin vitseistä loukkaannutaan. Stereotypian mukaan kukkahattutädeillä on tapana loukkaantua asioista, mitkä eivät liity heihin. Mutta tämä naurettava käytös saa miettimään, että mikä antaa oikeuden pahoittaa mielensä. Tällä en tarkoita selkeitä tilanteita; juutalaisilla on oikeus pahoittaa mielensä holokaustivitseistä. Tarkoitan tilanteita, joissa vitsissä käsitelty aihe, ryhmä tai tilanne ei liity kuulijaan millään tavalla. Jos esimerkiksi valkoihoinen kuulee, kun mustaihoisista vitsaillaan, äänensävystä huolimatta, voiko valkoihoinen loukkaantua kokonaan toisen rodun puolesta? Tässäkin skenaariossa vitsin sanoja voisi hyvinkin olla mustaihoinen, jolloin moni varmasti pitäisi vitsiä hyväksyttävänä, mikä luo tietynlaisen puolueellisuuden; onko tietyt vitsit tietyille ihmisryhmille? Esimerkkinä henkilö voi nauttia läskivitseistä, koska ei itse ole läski, mutta silti kehtaa loukkaantua syöpävitsistä, koska tuntee jonkun syöpään kuolleen. Tässä tilanteessa on ihan selkeä puolueellisuus, niin kuin yleensä on. Mielestäni vitsejä ei voi luokitella tietyille ihmisryhmille, moraalin ja toimivuuden suhteen. On törkeää väittää, että vain tietty ihmisryhmä voi vitsailla tietyistä asioista. Yksilöistä vitsaileminen on harmaata aluetta, sillä sellaiset vitsit ovat normaalia yksityiskohtaisempia, vaikka uskon kaikkien vitsailleen yksityisistä julkkiksista tai tuntemistaan henkilöistä silloin tällöin. Henkilökohtaisesti olen imarreltu aina, kun minusta vitsaillaan, kunhan vitsi ei selkeästi ole alistava.

Kuva: https://fi.pinterest.com/pin/258323728611099927/

Koomikko Ricky Gervais sanoi aika osuvasti yhdestä mustan huumorin vitsistään suomennettuna: “Vitsi selkeästi pyörii termin suuntauksessa ‘melkein tapettu’, mikä viittaa juuri ja juuri vältettyyn. Mutta, kuten selviää, ‘melkein tapettu’ tarkoittaa jotain paljon, paljon pahempaa. Iso tabu, mutta koomisesti perusteltu tunne.” Tämä on muistaakseni kommentti Gervaisin vitsiin humalassa ajamisesta. Vitsi on suomennettuna: “Olin juonut pari juomaa ja lähdin ajamaan autolla. Mutta sain opetukseni. Melkein tapoin vanhan naisen. Lopussa en tappanut häntä. Lopussa raiskasin hänet.” Kieltämättä tämä vitsi menee (ainakin mielestäni) hyvän maun alapuolelle hauskuuden kannalta, mutta ymmärrän Gervaisin pointin. Mustassa huumorissa yleensä käytetään shokkia apuna tehden vitsistä entistä hauskemman, koska mustan huumorin vitsejä ei yleensä odoteta. Kun sanoo “melkein kuollut”, olettaa lopputuloksen olevan oletettua positiivisempi, mutta sanomalla jotain yhtä moraalitonta luo vitsiin yllättävän puolen, mistä moni nauttii. Moni käyttää mustassa huumorissa shokkia, mihin luonnollisesti reagoidaan eri tavoin. Mielestäni se on kunnioitettavaa uskaltaa puhua tabuista; on se parempi vaihtoehto kuin totaalinen vaikeneminen. Varsinkin stand up -komediaesityksissä shokin käyttäminen vitseissä luo jännittävämmän ilmapiirin, koska yleisö ei ole täysin varma, kuinka pitkälle koomikko uskaltaa mennä. Oikean elämän keskusteluissa tämä ei välttämättä aina toimi, mutta järkyttävien asioiden sanominen humoristisella äänensävyllä voi luoda hauskan ilmapiirin. Pitää vain tuntea yleisönsä.

“Komedia syntyy tuskasta”

Monet sanovat “komedian syntyvän tuskasta” viitaten siihen, että menneisyyden kärsimys tuo tulevaisuudessa hymyn suulle. Itse ehdottomasti uskon tähän, sillä menneisyyden epäonnistumisille, väärinymmärryksille ja kivulle on usein hauska nauraa, etenkin ryhmässä. Tuskan ei edes tarvitse olla henkilökohtaista: monet meistä nauramme, kun näemme elokuvissa tai sarjoissa jonkun hahmon kärsivän fyysisesti koomisen näköisesti. Henkilökohtaisesti uskon kaikkien olevan vähän sadistisia silloin tällöin, vaikka emme myöntäisi sitä, sillä me kaikki olemme ihan varmasti nauraneet jonkun toisen kivulle tai virheille. Tuskasta syntyvää komediaa voisi hyvin pitää mustana komediana, koska kyseessä on jokin negatiivisena pidetty tapaus, jolle nauretaan. Tosin tuskasta syntyvä musta huumori on yleensä paljon hyväksyttävämpää kuin monet muut mustan huumorin aiheet. Eikä tuskasta syntyvää huumoria voi aina luokitella mustaksi huumoriksi. 

Tuskasta syntyvälle mustalle huumorille on myöskin omat rajansa, kunnes siitä tulee sopimatonta. Kaikilla on tietenkin omat rajansa, mutta yleensä tuskasta syntyvällä vitsillä viitataan fyysiseen tuskaan. Yleisesti tuskalla tarkoitetaan fyysistä tuskaa, mutta henkisestä tuskasta ei yleensä vitsailla yhtä rennosti; moni ei yleensä halua vitsailla masennuksesta tai vakavista traumoista. Vaikka tällaiset menneisyyden ongelmat eivät olisi enään osa henkilön elämää, niiden jättämä jälki on voinut olla niin vakava, että se halutaan mieluummin unohtaa. Jälleen kerran äänensävy ja ajoitus on kaikki kaikessa. Ilman niitä mikään ei ole hauskaa. Jopa fyysisellä tuskalla on rajansa, sillä raiskauksen uhrit tai sodan kokeneet eivät mielellään vitsaile niistä aiheista.

Olen kuullut joidenkin sanoneen, että kaikki komedia syntyy tuskasta. Tämä saattaa pitää paikkansa mustassa huumorissa, jossa vitsaillaan asioista, joissa ihmiset ovat kärsineet jollakin tavalla, mutta en pitäisi tätä ihan totuutena. Vaikka pidän mustasta huumorista, se ei ole ainoa huumori, mille nauran. Komediaa pystyy luomaan ilman, että kyseessä on oma tai muiden tuska. Kun kerromme keskusteluissa kokemuksistamme, kärsimykset eivät ole ainoat hauskat kokemuksemme. Me kaikki olemme kokeneet tilanteita, mitkä vain naurattavat ilman mitään analysoitavaa syytä. Olen silti sitä mieltä, että musta huumori, ja etenkin tuskasta syntyvä komedia, on paras ja hauskin komedian laji. Uskon jopa sen olevan helpoin komedian laji, sillä miettiessäni omia hauskoja kokemuksiani tai elokuvien hauskoja kohtauksia, minulle tulee mieleen suurimmaksi osaksi tilanteita, jotka ovat tietyllä tavalla kivuliaita tai noloja. Tai ainakin oli silloin aikoinaan. Musta huumori on kieltämättä suhteellisen helppoa, sillä siinä ei aina käytetä nokkeluutta, vaan pikemminkin shokkiarvoa. Tosin nokkeluuskin tekee mustan huumorin vitseistä hyviä.

Komedian “raja”

Olen maininnut tämän kirjoitelman aikana monesti jokaisella olevan oma rajansa komedian suhteen. Joko se johtuu puolueellisuudesta tai henkilökohtaisista kokemuksista. Uskon kaiken huumorin ylittävän tiettyjen ihmisten rajoja vitsin suvaitsevaisuudessa, mutta musta huumori on hyvin todennäköisesti se huumorin laji, mikä eniten mittaa ihmisten vitsisuvaitsevaisuutta. Jos unohdamme hetkeksi sen “äänensävy ja ajoitus ovat kaikki kaikessa komediassa” -ajatelman ja oletamme kaikkien esimerkkien olevan hyviä vitsejä aiheesta huolimatta, onko jotain kansainvälistä rajaa, mitä ei saisi ylittää? Yleensä komedian raja tulee vastaan, kun muutaman hyvän vitsin jälkeen olettaa pystyvänsä menemään pidemmälle vitsien suhteen. Tällöin raja tulee selkeästi vastaan riippuen, minkälaisessa ryhmässä on. Tosin tällöinkin se “raja” tulee vastaan vain, jos vitsiä ei pidä nokkelana tai hauskana. Vika ei ole aina vitsissä, vaan komedian epäselvyydessä ja puutteessa.

Vitsejä myös usein sanotaan ajattelematta sanomaansa, esimerkiksi ääneen ajattelu. Kaikkea ääneen sanomaa ei oikeasti tarkoiteta, minkä takia komediaa ei kannattaisi ottaa niin tosissaan. Moni myös käyttää komediaa selviytymismekanismina, eli tapana selviytyä ja käsitellä tragediaa. Stereotyyppisesti tragediaa kohdellaan hyvin synkästi, jolloin suru ja usein jopa viha ovat läsnä. Uskon tämän olevan yleisin tapa käsitellä tragediaa. Sitä myös pidetään tietyllä tavalla ideaalisena tapana, sillä muunlaista tapaa yleensä voitaisiin pitää sopimattomana. Tällaisesta tilanteesta puuttuu tietynlainen inhimillisyys, koska ajatellaan vain negatiivisten tunteiden ilmaisemisen olevan hyväksyttävää, joten tietenkin moni haluaisi lisätä tilanteeseen positiivisuutta. Tämän takia moni vitsailee vakavista asioista, koska se auttaa tuomaan inhimillisyyttä tilanteeseen, ainakin vitsin sanojalle. Voiko tällöin sanoa komedialla olevan rajaa, jos se oikeasti auttaa ihmisiä? Minulle tulee mieleen esimerkiksi hautajaiset: tilanteessa itsessään ei välttämättä vitsailla pelkän kunnioituksen takia, mutta jälkeenpäin asiasta vitsaileminen voi piristää monen ihmisen päivää. Asiasta vitsaileminen ei tarkoita, että olisi vihamielinen tai loukkaava haudattua henkilöä kohtaan, vaan se voi olla tapa ilmaista surua, piristää päivää tai jopa kunnioittaa kyseisen henkilön muistoa. 

Kuva: https://hausk.in/17819/mitae-sanotaan-naiselle-jolla-on-musta-silmae

Mielestäni komedialle ei ole rajaa, mitä ei saisi ylittää. Jälleen kerran vitsaileminen itsessään ei ole paha asia, vaan pikemminkin se, että ihmiset eivät aina ymmärrä kyseessä olevan vitsi. Kyseessä voi olla myös epähauska vitsi. Kaikki vitsit menevät saman säännön mukaisesti: jos vitsi on hauska, se on hyväksyttävä, jos ei, se ei ole hyväksyttävä. Se miten sen saa selville on ottamalla riski. Kieltämättä puhun komediasta kuin ihmiset jatkuvasti vitsailesivat joka päivä, mutta todellisuudessa me kaikki sanomme silloin tällöin vitsejä, oli ne sitten hauskoja tai ei. Julkkisten suhteen musta huumori on jopa riskialtis uran suhteen. Enkä usko neuvon “jos et ole varma onko se hauska, älä sano sitä” olevan hirveän hyvä neuvo, koska silloin se ihmisten “raja” olisi liian iso tekijä kaikkien elämään. Vitsejä ei myöskään sanota, jotta naurattaisi muita; itse ainakin sanon mustan huumorin vitsejä ääneen viihdyttääkseni itseäni. Ja jos se naurattaa muita, hyvä niin. Huumorilla on tarkoitus piristää päivää, ja pitämällä kaikki vitsit lapsiystävällisinä ottaisi monesta asiasta huvin pois. Silloin montaa asiaa pidettäisiin turhaan tabuna, mikä on mielestäni paljon huonompi vaihtoehto. Synkistä asioista vitsaileminen ei tee ihmisestä moraalitonta, eikä ihmisen yleensä ole tarkoitus loukata ketään. Komedia on myös monelle selviytymismekanismi, mikä tuo inhimillisyyttä tilanteisiin, joista sitä tuntuu puuttuvan. Kaikki nimittäin eivät reagoi tragediaan samalla tavalla.

Komedia nykyään

Uskon monen huomanneen, että internetin yleistyessä komediakin on muuttunut. Kulttuurierot, erilaiset uskomukset, erilaiset kokemukset ja jokaisen yksilöllinen suosima huumorin laji on luonut erilaisia vitsejä, mitkä yleensä ulottuivat vain omaan lähiseutuun. Internetin yleistyessä tietyt vitsit eri maanosista ovat levinneet muihin maanosiin ihmisten arvioitavaksi. Kyseessä ei ole pelkästään maantieteelliset tai kulttuuriset erot, vaan myös komedian kehitys: katsomalla elokuvia esim. 1980-luvulta, huomaa muutaman vitsin ikääntyneen todella ikävästi. Olen ainakin itse huomannut, että 1980- ja 1990-luvulla vitsailtiin aika paljon seksuaalisesta ahdistelusta, mitä ei nykyään hyväksyttäisi mitenkään. Mutta näiden vihaaminen nyt ei välttämättä ole täysin reilua, sillä sen ajan vitsit olivat ajan luomusta; itse ajattelen menneisyyden komedian tietynlaisena aikakoneena menneisyyteen nähden, mitä pidettiin hauskana ja mitä ei. Toisaalta moni ei ajattele samalla tavalla, koska nykyään on olemassa lähes kaikkien vihaama cancel-kulttuuri. Cancel-kulttuurilla tarkoitetaan internet-kulttuuria, minkä jäsenet yrittävät mitätöidä tai poistaa kokonaan “ongelmalliset” asiat, kuten yrittämällä saada julkkis menettämään työpaikkansa vitsin takia. Huonosta maineestaan huolimatta cancel-kulttuurista on ollut myös hyötyä, esim. Bill Cosbyn ja Harvey Weinsteinin uran lopettamisesta voi kiittää cancel-kulttuuria. Tosin tällä kulttuurilla on myös usein tapana poistaa asioita, mitkä eivät ole niin vakavia. Moni julkkis on joutunut ongelmiin vitsin takia, minkä he sanoivat menneisyydessä. Elokuvaohjaaja James Gunn on ehkä tuorein iso tapaus tällaisesta asiasta, sillä hän väliaikaisesti menetti työpaikkansa Disneyssä yli 10 vuotta vanhojen vitsien takia. Se on naurettavaa, että ihmiset oikein etsivät roskaa julkkisten menneisyydestä kokonaan sivuuttaen henkilön muuttuneen ajan myötä. 

Kuva: https://chiefexecutive.net/the-economics-of-leading-in-the-age-of-the-cancel-culture/

Cancel-kulttuuria huomioimatta monet vanhat ja loukkaavat vitsit ovat hyvinkin voineet periytyä. Jos vanhemmat pitävät ikääntyneistä vitseistä ja niitä sanotaan kasvun aikana lapselle, lapsikin voi pitää sellaisesta huumorista, vaikka sellainen huumori ei sopisi nykymaailmaan. Komedia on kuitenkin subjektiivista ja ymmärrän, että musta huumori ei ole kaikille. Kertoessaan vitsejä pitää aina olla kohtelias muita kohtaan ja pyytää anteeksi, jos joku loukkaantuu. Keskusteluissa pitäisi aina olla sellainen “nauramme kanssasi, emme sinulle” -ilmapiiri. Kukkahattutädit, eli karenit, sen sijaan kannattaa vain sivuuttaa.

Armeija kokemuksena

 

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi kirjoitin blogikirjoituksen. Otsikosta voi päätellä syyn tälle. Lähdin siis varusmiespalvelukseen viime vuoden heinäkuussa, ja 17.3.2021 reservin aurinko paistoi minullekin. Alkuperäinen suunnitelmani oli kirjoittaa blogeja lomien aikana, mutta rehellisesti sanottuna armeija vei lähes kaiken energiani ja motivaationi, jolloin lomien aikana en tehnyt muuta kuin nautin vapaa-ajastani. Tosin nyt, kun olen kotiutunut, yritän pikkuhiljaa kerätä vanhan energiani ja motivaationi takaisin samalla yrittäen tottua siviilin arkeen. Saatan olla vähän ruosteessa kirjoittamisen suhteen, joten saa nähdä, millaista jälkeä tämä ja seuraavat blogit tulevat olemaan.

Kuva: https://puolustusvoimat.fi/suomalainen-asevelvollisuusjarjestelma

Nyt olen viimeinkin suorittanut asevelvollisuuteni loppuun ollen osa yli sata vuotta vanhaa perinnettä, ja voin viimeinkin olla osa armeijaan liittyvissä keskusteluissa tietäen asiasta kokemuksen kautta. Oliko armeija sen arvoista? Opinko paljon inttikokemuksesta? Rehellisesti minulla on tällä hetkellä aika turha olo: tuntuu kuin olisin tuhlannut viimeiset yhdeksän kuukautta jossakin leirissä. Moni tuntemani jo tietää tämän, mutta henkilökohtaisesti en pitänyt armeijasta enkä ajattele oppineeni mitään merkittävää siellä. Sanoisin jopa menettäneeni enemmän, sillä kuntoni laski huomattavasti ja muutenkin tuntuu kuin olisin oikeasti tyhmentynyt armeijan aikana. Mielipiteeni armeijasta tulee todennäköisesti muuttumaan muutaman vuoden kuluessa, mutta tällä hetkellä pidän armeijaa yhtä ikävänä kokemuksena kuin alunperin ajattelinkin. Tulen tässä kirjoitelmassa kertomaan inttikokemuksestani kertoen, mistä pidin, mistä en pitänyt, mitä opin ja muuta tärkeää. Haluan myös sanoa, että kyseessä on oma kokemukseni ja kaikilla on omanlainen kokemus armeijassa. Tietääkseni moni on nauttinut ajastaan armeijassa, joten he todennäköisesti puhuisivat armeijasta vähän positiivisemmin kuin minä. Tarkoitukseni ei ole myöskään kritisoida Suomen puolustusvoimia tai ketään yksittäistä kantahenkilökunnan jäsentä. Puhun siis armeijasta kokonaisuutena oman kokemukseni mukaan. Armeijan ollessa niin monen suomalaisen miehen (ja naisen) jakama kokemus, mielestäni on tärkeää, että armeijasta kokemuksena voi puhua ottaen huomioon hyvät ja huonot puolet. En näe sitä hirveän järkevänä ylistää armeijaa sokeasti vain perinteen takia tai puhua armeijasta täysin pessimistisesti ajatellen sen olevan täysin ajanhukkaa. Jopa minun pitää myöntää, että en lähtenyt armeijasta täysin tyhjin käsin. 

Hyvät asiat armeijassa

Kontekstin takia sanon olleeni sotilaspoliisi palvelukseni aikana. Aikani armeijassa oli siis sen mukaista. Inttikokemukseni on hyvin erilainen verrattuna aikaisempiin sukupolviin johtuen koronasta. Se rajoitti monia asioita varusmiespalveluksessani, mutta se myös teki monesta asiasta paljon helpompaa. Yleisesti armeijassa oleminen koronan aikana tuo hyviä ja huonoja puolia. Hyviä asioita olivat muun muassa lomat: minulla ei koskaan ollut viikonloppulomia, vaan alokaskaudella olimme kaksi viikkoa sisällä ja viikon lomalla. Sitten olimme neljä viikkoa sisällä ja kaksi viikkoa lomalla ja vasta J-kauden (joukkoharjoituskausi) lopussa siirryimme samaan järjestelmään, mikä oli käytössä alokaskaudella. Olen hyvin iloinen siitä, että lomat olivat niin pitkiä, vaikka neljä viikkoa armeijassa putkeen otti koville. 

Kuva: https://merivoimat.fi/rannikkoprikaati/varusmiehena-meilla

Kieltämättä nautin paljon siitä, mitä jokainen pääsee tekemään armeijassa, ampumisesta. Opin armeijan ansiosta käyttämään rynnäkkökivääriä ja muutamaa muutakin asetta. Monet armeijan koulutukset ovat mielestäni aika turhia, mutta ampuminen oli opettavaista ja jopa nautittavaa. Se on niin hieno tunne, kun pääsee metsässä ampumaan oikeilla luodeilla liikkuen eteenpäin kuin olisi oikea sota kyseessä: aseella ampuminen, huutaminen, jatkuva liikkeessä pysyminen, adrenaliinitasot ovat sellaisessa tilanteessa naurettavan korkealla. Jos sai vielä hyvää palautetta sellaisesta suorituksesta (aika harvinaista), niin silloin sen lyhyen hetken ajan armeija tuntui mukavalta, vaikka olisi ollut huono sää. Ampumaradoillakin ampuminen oli mielenkiintoista, mutta siellä ei ollut yhtä jännittävä olo. Ampumaradoilla suurimmaksi osaksi vain odotetaan ja ollaan hyvin kriittisiä ampumisen suhteen, sillä ampumaradoille yleensä mentiin testaamaan ampumataitojamme. Pakko myöntää, että en ole mikään paras mahdollinen ampuja, kun kyseessä on tarkkuus, joten luonnollisesti nautin koulutuksista, joissa tarkkuudella ei ollut väliä. Rynnäkkökiväärin lisäksi haulikon käyttäminen oli myös todella hieno tunne. Pääsin vain kerran ampumaan haulikolla, ja siitäkin tuli aika korkeat adrenaliinitasot. 

Kuva: kohtaus elokuvasta Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984)

Aseiden käyttäminen on iso osa melkein jokaisen inttikokemusta, mutta en ole yhtään varma, kuinka moni komppania pääsee käyttämään muita vihollisen tuhoon tarkoitettuja laitteita, kuten räjähteitä. Pääsin vain kerran heittämään käsikranaatin palvelukseni aikana, ja onhan se siistiä, kun voi sanoa heittäneensä oikean kranaatin elämänsä aikana. Armeijassa pääsee tekemään asioita, mitä ei pääse tekemään siviilissä, ja se tekee armeijasta erityisen. Aseita voi käyttää siviilissäkin ampumaradoilla, mutta esimerkiksi räjähteitä moni ei pääse käyttämään niin helposti siviilissä. Muutenkin kaikki armeijan käytännöt tekevät armeijasta sellaisen kokemuksen, mitä ei yleensä koe muualla. Itse ajattelen koko varusmiesalueen olevan tietyllä tavalla ihan oma yhteiskuntansa ollen niin eristetty ja eroten periaatteiden suhteen. On myös hienoa, että kun on suorittanut varusmiespalveluksen, tietää armeijasta käytännössä. Tällä tarkoitan sitä, kun armeijan jälkeen armeijaan tai sotaan liittyviä elokuvia katsoo ihan eri tavalla, koska viimeinkin ymmärtää jotain armeijan käytännöistä, arvoista ja tavoista. Henkilökohtaisesti pidän siitä, kun ymmärrän elokuvia tai sarjoja katsoessani jotain sotilasarvoista: varsinkin sarjaa nimeltä Fullmetal Alchemist: Brotherhood (2009-2010) on mukavampi katsoa, kun ymmärtää hahmojen arvojen merkityksen. Yleisesti sotaelokuvia katsoo armeijan jälkeen ihan eri silmällä. Suosittelen katsomaan Tuntematon sotilas -elokuvat ja Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan (1984) kotiutumisen jälkeen tai armeijan aikana, sillä ne ovat paljon henkilökohtaisempia suomalaisille kuin monet USA:n sotaelokuvat.

Kuva: https://fi.wikipedia.org/wiki/Asevelvollisuus_Suomessa

Kun kysytään ihmisiltä, mistä he tykkäsivät eniten armeijassa, moni varmasti vastaa lomat. Vaikka näin yleensä vastataan vitsillä, sille on oikeasti hyvä syy, miksi lomat jäävät niin hyvin mieleen armeijasta. Lomat ovat jatkuvasti mielessä, jolloin lomalle pääseminen tuntuu uskomattomalta. Opin yhden käytännöllisen asian armeijasta, ja se on vapaa-ajan arvostaminen. Armeijassa ei pysty valitsemaan, miten viettää aikansa. Toki vapaa-ajalla on aika paljon asioita, mitä voi tehdä, mutta varusmiehiä silti rajoittaa alue ja mahdollisuudet. Tavallaan armeija riistää varusmiehiltä kokonaan vapauden ja yksityisyyden, joten lomille päästyä nauttii kunnolla siitä, mitä ei ole tarpeeksi varuskunnassa. Tosin palveluksen lopussa vapaa-aikaa oli suhteellisen paljon, mutta silti oli turhan paljon koulutuksia. Itse ainakin opin arvostamaan vapaa-aikaa paljon enemmän armeijan ansiosta. Ennen armeijaa aina, kun en tehnyt mitään hyödyllistä tai tehokasta vapaa-ajallani, tuli hyvin laiska olo. Nyt onneksi olen oppinut arvostamaan taitoa olla tekemättä yhtään mitään.

Armeijan tunnelma

Kuten sanoin, korona toi varusmiespalvelukselleni hyviä ja huonoja puolia. Korona vaikutti ylivoimaisesti eniten ajankäyttöön. Koronan takia meillä oli ilmeisesti paljon vähemmän koulutuksia kuin normaalisti. Kuulemani mukaan sotilaspoliiseilla yleensä on jo alusta alkaen useita TRA-koulutuksia (taistelu rakennetulla alueella) ja pääsevät aika nopeasti ampumaan muillakin aseilla kuin rynnäkkökiväärillä. Omalla osastollani sen sijaan oli suhteellisen vähän TRA-koulutuksia. Moni koulutuksemme oli vain turhaa kertausta emmekä sen takia edenneet koulutusten kannalta mitenkään. Lisäksi korona vaikutti ikävästi ruokaan. Koronan takia söimme lähes joka päivä ruokaa pakista, mikä ei tietenkään ole yhtä hyvää kuin ruokalan ruoka; ei ole hirveän mukavaa syödä pakkasessa, kun vielä pitää siivota ruoanjakamispiste. Olin armeijan aikana vain kerran karanteenissa, mikä kesti vain päivän, joten onneksi osastoni välttyi koronalta. Moni muu komppania/osasto ei ollut yhtä onnekas, sillä armeijan tapa hoitaa koronatartunta on lähettää koko osasto telttamajoitukseen. Koronaan tosin varauduttiin monella eri tavalla: moni ei ajatellut koronan olevan niin vakava asia, jolloin koronarajoituksia ei vahdittu niin tarkasti. Moni sen sijaan ymmärsi pandemian vakavuuden ollen vähän turhan tiukka rajoitusten suhteen. Jouduimme kerran pitämään maskeja jopa telttamajoituksessa, mikä on mielestäni ihan naurettavaa, koska metsässä maskin pitäminen ei ole suurin huolenaihe. Ollessamme telttamajoituksessa olemme myös luonnollisesti eristäytyneet muista yksiköistä.

Kuva: https://puolustusvoimat.fi/etusivu

Mielestäni ikävin asia armeijassa oli yksityisyyden menettäminen. Jotenkin itseäni ärsytti eniten alusta asti se, että armeijassa ei ole yhtään paikkaa, missä pystyisi olemaan yksin: jopa vessassa tai suihkussa pystyi olemaan hyvin harvoin yksin. Olen tottunut siviilissä omaan tilaani, joten yksityisyyden menettäminen oli hyvin radikaali muutos, johon vain yksinkertaisesti piti tottua. Tavallaan jälkeenpäin pidän siitä ideasta, että yksityisyyden riistettäessä pitää oppia ajattelemaan kaikilla olevan yhtä paljon tavaraa ja mahdollisuuksia. Jakamista voisi pitää sotilaallisena ominaisuutena. Yksityisyyden puutteen takia ei pystynyt myöskään kunnolla rentoutumaan. Varsinkin palveluksen alussa piti olla jatkuvasti varuillaan ilmoitusten, ylempiarvoisten, muiden varusmiesten käytöksen ja tarkastuksien varalta. Onneksi loppua kohden tunnelma muuttui paljon rennommaksi. 

Armeijassa varusmiehiä kohdellaan aika kiistanalaisesti siviilin kriteerien mukaisesti. Se, miten varusmiehiä kohdellaan armeijassa ei ole ainakaan enään millään tavalla hyväksyttävää siviilissä; siviilissä esimiehellä ei ole mitään oikeutta puhutella työntekijöitään samalla tavalla kuin armeijassa. Kireä kuri ja huutaminen ei minua haitannut niin paljon, olen tottunut siihen. Mielestäni armeija ei olisi kunnon kokemus, jos siellä ei olisi kuria tai kovaa kielenkäyttöä. Sen sijaan minua ärsytti eniten epäreiluus. Monia inhimillisiä virheitä ei ymmärretä tahallaan, koska moni ylempiarvoinen ei jaksa kuunnella mitään selityksiä. Tiedän epäreiluuden olevan myös tavallaan osa armeijan kulttuuria (armeijassa tulee tutuksi sanonta: “Nallekarkit eivät jakaannu tasan”), mutta silloin ei voi pitää armeijaa hirveän tehokkaana koulutuksen kannalta. Koulutuksissa tapahtuva huutaminen ja turhan negatiivinen kritiikki ei opeta ihmisiä hyvin. Niin tehdään vain, koska se on niin sanotusti armeijan tapa. Joko armeija vaihtaa opetustapaansa tehokkaampaan tapaan, jolloin armeija menettää uskottavuutensa ja alkuperäisen ideansa, tai armeija jatkaa nykyisellä opetustavallaan pitäen uskottavuutensa välittämättä siitä oppivatko varusmiehet mitään. Minulla ainakin oli sellainen tunne, että meille opetettiin tiettyjä asioita vain sen takia, koska meille piti opettaa ne asiat sen sijaan, että oikeasti oppisimme niitä asioita. Toisaalta jotkut oppivat parhaiten, kun heille huudetaan pienistäkin virheistä, mutta en usko sen olevan hyvä opetustapa enemmistölle.

Kuva: https://www.youtube.com/watch?v=6qN7QSq9d50

Yleisesti kaikkia ihmisiä pidetään tasa-arvoisina, mutta armeijassa ihmisarvosi määritellään sotilasarvosi mukaan. Armeijassa on niin selkeä kuri ja hierarkia, että siellä on pakko noudattaa käskyjä, vaikka se vaikuttaisi epäreilulta. Ymmärrän, että armeijan tapoja ei voi reilusti verrata siviilin tapoihin, mutta moni ylempiarvoinen tietää pystyvänsä puhumaan ja käyttäytymään kuin olisi muita arvokkaampi, ja yleisesti se ei ole hyvää johtamista tai koulutusta. Toisaalta armeija ei ole sellainen paikka, jossa pääasiana on reiluus ja tasa-arvo. Sotakaan ei ole reilu, joten miksi armeijan pitäisi olla? Loppujen lopuksi armeijan päätavoite on valmistaa suomalaisia sotaa varten, joten johtajien käyttäytyminen on sen mukaista. Tosin itse monesti vitsailin siitä, että sodan tullessa huonot johtajat saavat ensimmäisenä luodin kalloon, ja se luoti ei tule vihollisen aseesta. Tällä viittasin aina siihen, että jos johtajat kohtelevat ihmisiä sotilasarvon mukaisesti jopa sotatilanteessa, sotilaat eivät ole hirveän uskollisia tai luotettavia johtajiaansa kohtaan. Kirjassa Tuntematon sotilas (1954) hahmo nimeltä luutnantti Koskela nähdään hyvänä johtajana, koska hän pitää alempiarvoisiaan tasa-arvoisina, jolloin lähes kaikki luottavat ja ovat uskollisia häntä kohtaan. Sama pätee alikersantti Rokkaan. Jälleen kerran pitää muistaa armeijalla olevan ihan oma tapansa valmistaa varusmiehiä sotaan.

Yleensä, kun kysyn ihmisiltä, mistä he pitivät eniten armeijassa, moni vastaa toveruus tai yhteisöllisyys. Moni sotilas on sanonut sodassakin nauttineensa sotilaiden välisestä meiningistä. Voi olla, että minulla kävi huono tuuri, mutta valitettavasti minä en tuntenut minkäänlaista toveruutta osastoni kesken. Tarkoitukseni ei ole syyttää ketään, sillä osastossani oli oikeasti järkeviä ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mahtavaa jutella, vaikka olisimme olleet eri mieltä joistakin asioista. Siitä huolimatta osastossani oli monta henkilöä, joiden kanssa en yksinkertaisesti tullut toimeen. Jopa ne, joiden kanssa tulin toimeen, ei syntynyt mitään syvempää sidettä. En tietenkään syytä ketään, minäkin saatoin olla syy tälle monesti. Silti se stereotyyppinen sotilaiden välinen side osaston kesken ei ollut koskaan osa armeijaani: harjoituksissa oli moni, joka ei halunnut osallistua tai kokonaan jätti väliin harjoituksen, eli osallistuville jäi enemmän töitä, jolloin osastomme yhteisöllisyyden tunne laski entistä enemmän. 

Haluan vielä puhua armeijan kurista erikseen: minun kaltaiselle henkilölle, jolle kuri on ollut osa jo kauan ennen armeijaa, jatkuva huutaminen ja kireä tunnelma tuntui vähän turhalta. Minä tein lähes aina kaikki tehtävät armeijassa, mitkä minulle annettiin välittämättä siitä, miten minua käskettiin. Varsinkin alokaskaudella jatkuva rautalangasta vääntäminen tuntui vain ajanhukalta. Olen sitä mieltä, että ilman turhaa kertausta ja vääntämistä varusmiespalvelus kestäisi vain muutaman kuukauden. Muutenkin armeijan ajankäyttö ei ole hirveän tehokasta; sanonnan mukaan “armeijassa on aina kiire odottamaan”. Toisaalta sillä jatkuvalla vääntämisellä ja kertauksella varmistetaan kaikkien olevan samalla tasolla opetuksen suhteen, joten se on ihan ymmärrettävää. Eli lyhyesti sanottuna armeijan ei varsinaisesti tarvinnut käyttää kuria minua kohtaan, mutta henkilölle, joka ei ole kokenut kuria, armeija on hyvä paikka oppia sitä. Jos on elänyt koko elämänsä ennen armeijaa kokematta yhtään kuria, niin silloin voin ymmärtää tällaisen henkilön pitävän armeijasta. Sellaisessa tilanteessa armeijasta jää vähän enemmän käteen ja tuntuu oikeasti oppineensa jotain merkityksellistä. 

Kuva: https://yle.fi/uutiset/3-11185815

Siviiliin verrattuna armeija ei kuulosta niin mukavalta paikalta: jatkuva kuri ja puhuttelu, epäreilu kohtelu, kireä tunnelma jne. Mainitsin jo aikaisemmin, että armeijassa tuntuu kuin oikeasti tyhmentyisi ajan myötä, jolloin monella voi olla epäpätevä olo kaiken tämän lisäksi. Armeijasta jäi ikävä tunne varmaan sen takia, koska kaiken sen negatiivisuuden jälkeen on turha olo. Tuntuu kuin ei olisi oppinut mitään merkittävää. Toki opin käsittelemään asetta, mutta rauhan aikana sitä taitoa ei hirveästi käytetä. Urheilu ja opiskelukin testaavat ihmisen rajoitteita, mutta niitä pidetään tärkeinä, koska niistä tulevista tuloksista tulee yleensä hyvä olo ajatellen sillä kärsimyksellä olevan jotain hyötyä. Armeijasta ei valitettavasti jäänyt samanlaista onnistumisen tunnetta. Tästä kaikesta huolimatta en halua, että armeija muuttuu, koska silloin se ei olisi kunnon armeija. Armeija ei tunnu mukavalta, sillä arvioimme sitä siviiliin verraten. Armeija ei olisi ikoninen kokemus, jos siellä opetettaisiin samalla tavalla kuin esim. kouluissa. Vaikka en nauttinut armeijasta, se on silti kokemus, mistä moni muu nauttii, jolloin sen muuttaminen ei tuntuisi reilulta. 

Johtajien toiminta

Kuva: https://fi.wikipedia.org/wiki/Simputus

Puhuin jo johtajien epäreilusta toiminnasta, mutta osa inttikokemusta on johtajien laiton toiminta, kuten simputus, eli esimiesaseman väärinkäyttö. Rehellisesti sanottuna meitä ei hirveästi simputettu ottaen huomioon, että se oikeasti on laitonta. Tosin kannattaa muistaa armeijan olevan tavallaan oma yhteiskuntansa, jolloin Suomen lait eivät ole yhtä tarkkoja siellä. Simputusta kuitenkin tapahtui suhteellisen monta kertaa: yhdestä varusmiesjohtajasta tehtiin jopa kunnon valitus kantahenkilökunnalle, mutta rankaisun sijaan tämä kyseinen alikersantti sai ylennyksen. Muutenkin jälkeenpäin mietittynä kiusaamistapauksia ei käsitelty hirveän vakavasti. Vain kerran meidät kutsuttiin riviin kuuntelemaan, kun ylempiarvoinen kertoi, että on tapahtunut kiusaamista osastossa ja siinä kaikki. Tosin kiusaamisesta ei hirveästi valitettu, koska armeija on hyvin maskuliininen paikka, jossa sellaisesta ei tulisi hyvä maine. Aion joskus tulevaisuudessa kirjoittaa blogikirjoituksen toksisesta maskuliinisuudesta käyttäen armeijaa esimerkkinä, sillä armeijassa se on surullisen näkyvässä roolissa.

Isänmaallisuus

Ennen armeijaa en pitänyt itseäni hirveän isänmaallisena henkilönä. Tietenkin välitän Suomesta kotimaanani, mutta ajattelen sen olevan turhan puolueellista välittää omasta maastani enemmän kuin muista maista. Armeijassa tämä ei muuttunut, itse asiassa uskon isänmaallisuuteni laskeneen. Ainoa kerta, kun oikeasti tunsin olevani isänmaallinen oli sotilasvalassa, koska yhdessä puheessa mainittiin veteraanit ja heidän tekemät urheat teot: sen puheen aikana liikutuin omaksi yllätyksekseni ajatelleeni välittäväni suomalaisesta kulttuurista enemmän kuin uskoin. Mutta heti sen jälkeen armeija ei motivoinut minua olemaan isänmaallinen valtiotani kohtaan, koska armeija tuntuu niin pakotetulta. Usein ajattelin harjoituksissa: “Miksi olisin uskollinen valtiota kohtaan, mikä pakottaa minut tällaiseen?” Jopa sodan aikana Suomella on ollut taipumus teloittaa omia sotilaitaan, koska he eivät noudattaneet käskyjä. En tietenkään ole valtiotani vastaan, mutta jos vaikeassa tilanteessa, kuten sodassa, ajatellaan omien sotilaiden teloittamisen olevan hyvä idea, se ei luo uskottavuutta kotimaataan kohtaan. 

Armeijan mukaan hyvä sotilas on sellainen, joka noudattaa käskyjä kyseenalaistamatta niitä. Tätä ei välttämättä sanota suoraan, mutta ainakin itse sain sellaisen kuvan armeijassa. Tämän takia en pidä itseäni hirveän hyvänä sotilaana, sillä minä jatkuvasti kyseenalaistin käskyjä ja päätöksiä, vaikka en tehnyt sitä ääneen johtajien edessä. Siitä huolimatta sokea uskollisuus valtiota kohtaan ei ole mielestäni järkevää. Jopa Suomea kohtaan, hyvinvointivaltiota, mikä on suurimmaksi osaksi loistava valtio etenkin moneen muuhun valtioon verrattuna, ei kannata aina olla uskollinen. Se ei edes mielestäni ole isänmaallista: oma määritelmäni isänmaallisuudelle ei ole sokea uskollisuus, vaan se, että uskaltaa kritisoida omaa valtiotaan tarvittaessa. Siinä mielessä minä kai olen isänmaallinen. Sokea uskollisuus tekee henkilöstä vain fanaatikon. Aion tästäkin aiheesta kirjoittaa blogin tulevaisuudessa. 

Muuttuuko kunto armeijassa?

Minulle sanottiin ennen palvelustani, että armeijassa kunto nousee näkyvästi. Kerroin jo aikaisemmin kuntoni laskeneen paljon armeijan aikana, mikä teki armeijasta pienen pettymyksen. Armeijan alussa meille sanottiin hyväkuntoisten kunnon todennäköisesti laskevan ja huonokuntoisten kunnon todennäköisesti nousevan, ja tämä ilmeisesti pitää paikkansa. Moni tuntemani varusmies aloitti palveluksensa keskivertoa huonommalla kunnolla, ja armeijan loppuun mennessä heidän kuntonsa oli noussut todella paljon. Minulla oli mielestäni aika hyvä kunto ennen armeijaa, joten kuntoni ei hirveästi kehittynyt armeijan aikana, vaan laski. Tosin armeijassa on tietty kausi, jolloin kunto nousee todennäköisesti kaikilla, kh-kausi (koulutushaara): ylivoimaisesti raskain kausi armeijassa, henkisesti ja fyysisesti, oli kh-kausi. Kh-kauden jälkeen sotilaspoliiseilla ei ollut fyysisesti raskaita harjoituksia, ainakaan tarpeeksi. Sotilaspoliisin työ on suurimmaksi osaksi vartiointia, joten emme olleet hirveän aktiivisia. Osastollamme tosin oli kuntosali, mutta se joko oli aivan täynnä tai sitten ei vain yksinkertaisesti ollut motivaatiota tai energiaa käyttää vapaa-aikaansa siellä.

Kuva: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/11/14/oletko-sotamies-vai-ylivaapeli-testaa-tunnetko-inttislangin

Armeijan alussa ja lopussa on kuntotestit, joissa testataan, kuinka kunto on kehittynyt palveluksen aikana. Suurin osa ei ota viimeistä kuntotestiä tosissaan, koska siinä vaiheessa palvelus on jo niin lopussa, jolloin moni pitää kuntotestiä turhana. Meidän kuntotestiimme kuului Cooper-testi, punnerrustesti, vatsalihastesti ja pituushyppytesti. Punnerrus- ja vatsalihastestissä testataan, kuinka monta punnerrusta/vatsalihasliikettä pystyy tekemään minuutin aikana. Alokaskaudella sain tehtyä 58 punnerrusta ja 50 vatsaa. Cooper-testistä sain muistaakseni vain 2775 m enkä edes muista, mitä sain pituushyppytestistäni tulokseksi. Armeijan lopussa sain punnerruksia vain 46, vatsalihasliikkeitä 46, pituushypystä 225 cm ja Cooper-testistä muistaakseni 2375 m. Kuntoni laski siis suhteellisen paljon. 

“Armeija on vapaaehtoinen”

Valittaessani armeijasta, moni on sanonut, että minulla ei ole varaa valittaa, sillä olen mennyt armeijaan vapaaehtoisesti. Se on mielestäni hyvin kapeakatseista ajatella armeijan olevan vapaaehtoinen. Suomessa miehillä on kolme vaihtoehtoa, eli armeija, siviilipalvelus tai jos on totaalikieltäytyjä, joutuu vankeusrangaistukseen. Miehillä on siis kolme vaihtoehtoa, joista on pakko valita jokin, jolloin suurin osa valitsee armeijan. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että kaikesta huolimatta armeijaa pidetään parhaana mahdollisena valintana näistä kaikista kolmesta. Siviilipalvelusta ei myöskään katsota hyvällä silmällä. Siviilipalveluksen käyviä syrjitään suomalaisessa kulttuurissa aika paljon. Jopa monet naiset pitävät sitä huonona valintana, vaikka heidän ei tarvitse itse valita varusmies- ja siviilipalveluksen väliltä. Suomessa miehiltä yleensä odotetaan varusmiespalveluksen suorittamista, sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Joten on väärin sanoa, että armeija on vapaaehtoinen, kun se on paras mahdollinen vaihtoehto kolmesta huonosta valinnasta ja sitä odotetaan lähes jokaiselta mieheltä. Naisilla, jotka suorittavat varusmiespalveluksen, on vähän erilainen tilanne, sillä he ovat oikeasti vapaaehtoisesti armeijassa. He ovat vapaaehtoisesti tehneet päätöksen suorittaa varusmiespalvelus, vaikka heiltä ei odoteta sitä, usein jopa ollaan sitä vastaan. Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi niin moni on naisten varusmiespalvelusta vastaan. Moni motivoitunut nainen on paljon parempi sotilas kuin moni armeijaan pakotettu mies. Aion tästäkin kirjoittaa blogin tulevaisuudessa. 

Mielipiteeni armeijasta

Kuva: http://www.inttivisa.fi/

Sanoin jo alussa, että mielipiteeni tulee todennäköisesti muuttumaan vuosien aikana, mutta tällä hetkellä minulle on jäänyt paha maku armeijasta. En nauttinut armeijassa olemisesta, en mielestäni oppinut mitään merkittävää enkä edes kehittynyt millään tavalla armeijassa. Toisaalta on hienoa, että viimeinkin vuosien odotuksen jälkeen olen suorittanut asevelvollisuuteni. Onhan se kivaa pystyä jakamaan saman kokemuksen kuin lähes jokainen suomalainen mies. Pelkästään siitä ajatuksesta tulee yhteisöllinen tunne. Armeijassa puhuttiin usein siitä pitäisikö armeijan olla vapaaehtoinen tai päinvastoin pakollinen kaikille. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi suorittaa varusmies- tai siviilipalvelus. Tällöin naistenkin pitäisi valita jompikumpi, ja uskon suurimman osan naisista valitsevan siviilipalveluksen. Suomi väittää aina pyrkivänsä tasa-arvoon, jolloin uskon tällaisen valinnan kehittävän sukupuolien välistä tasa-arvoa positiiviseen suuntaan. Toisaalta en ole sitäkään vaihtoehtoa vastaan, että armeija olisi vapaaehtoinen, koska uskon suhteellisen monen miehen suorittavan asevelvollisuuden vapaaehtoisesti pelkän perinteen takia. Sellaisessa vaihtoehdossa on tietynlainen “laatu korvaa määrän” -ajatus. Jos tätä blogikirjoitusta lukee joku, joka ei ole vielä suorittanut varusmiespalvelusta, suosittelen pitämään mahdollisen positiivisen mielen ainakin alussa: minun motivaationi ja uteliaisuuteni katosivat ensimmäisen viikon aikana. Armeija olisi ollut paljon ikävämpi, jos motivaatiota tai uteliaisuutta ei olisi ollut alunperinkään. Tiedän sen olevan helpommin sanottu kuin tehty, mutta yrittäkää olla armeijassa mahdollisimman positiivisia niin kauan kuin mahdollista. Yrittäkää myös aloittaa keskusteluita, sillä suurimmaksi osaksi vapaa-ajalla ihmiset ovat vain omassa tuvassaan kännykällään. Tuvan keskeiset keskustelut olivat usein hyvin mielenkiintoisia erimielisyyksistä huolimatta.