Inttiaihe 4/5: Mieheksi tuleminen

 

Armeijaa usein kutsutaan paikaksi, missä pojista tulee miehiä; niin sanotusti “miesten koulu”. Tähän ajatukseen liittyy armeijaan menevien olevan yleensä aika nuoria, jolloin voidaan olettaa, että moni alokkaista ei ole vielä aikuistunut. Armeija on myös ensimmäinen kerta monelle, kun asutaan poissa kotoa. Armeijassa opetetaan järjestystä, isänmaallisuutta, fyysistä työtä, särmikkyyttä, sotilaallisuutta ja tottelevaisuutta, joita yleensä pidetään ideaalisina miehen ominaisuuksina. Voiko siis sanoa, että armeija tekee pojista miehiä? Tai voiko sanoa armeijan tekevän tytöistä naisia? Vaikka armeijasta puhutaan paikkana, jossa oppii “miehellisiä” ominaisuuksia, kyseessä on myös paikka, jossa vastuun opetus on kiistanalaista ja itsenäisyyttäkään ei ole hirveästi. Pessimistisellä näkökulmalla voisi sanoa armeijan opettavan miehiä olemaan tottelevaisia kansalaisia, joiden kuuluu noudattaa  valtion käskyjä välittämättä siitä, mitä ne käskyt ovat. Armeijan byrokraattisuus ja tiukkuus opettavat alokkaille noudattamaan ylempiarvoisten käskyjä kyseenalaistamatta, joten voiko sitä kutsua mieheksi tulemiseksi? Tätä asiaa voi myös käsitellä siten, että kyseessä ei ole mieheksi tuleminen, vaan lapsuuden menettäminen, kun joutuu oppimaan tietynlaisen tavan käyttäytymään, ja muunlaista käyttäytymistä ei sallita. 

Kuva: https://goodmenproject.com/guy-talk/when-a-boy-becomes-a-man-svbb-cmtt/

Saatan kuulostaa vähän turhan dramaattiselta, kun puhun armeijasta, sillä käytännössä armeija ei ole edes niin vakavaa kuin miltä se kuulostaa. Armeija ei mielestäni muuttanut minua hirveästi (ainakaan “miehistymisen” kannalta) ja harjoitusten ja koulutusten ulkopuolinen käyttäytyminen oli tietenkin ihan erilainen kuin ylempiarvoisten edessä. Silti miettien armeijan suosimia arvoja, käytänteitä ja kerrottuja asioita, “mieheksi” tuleminen on yksi, mitä ilmeisesti yritetään saavuttaa armeijassa. Ja perustan tämän blogikirjoitelman tähän armeijan yrittämään miehistämiseen. Lyhyesti sanottuna armeijan hyvin perinteiset tavat miehistää ihmisiä eivät välttämättä ole niin toimivia kuin haluaisi uskoa. Tähänkin tietenkin liittyy toksinen maskuliinisuus, josta olen jo kirjoittanut blogikirjoitelman. Armeijan perinteiset mielipiteet miehistymisestä saattavat olla jo vanhentuneita, etenkin kun naistenkin varusmiespalveluksen suorittaminen on yleistynyt viime vuosina. Mielestäni on myös väärin sanoa, että vain armeija tekisi pojista miehiä. 

Ihmisiä kasvattavat asiat

Kun puhutaan mieheksi tai naiseksi tulemisesta, kyseessä on aikuistuminen, eli kypsyminen. Tietääkseni näille käsitteille ei ole selkeää määritelmää, joten näistä käsitteistä tulevat ideaalikuvat ovat yhdeydessä kulttuuriin: Suomessa kodista pois muuttamista pidetään kypsänä ja aikuismaisena tekona, mutta esimerkiksi Italiassa ei ole hirveän harvinaista, että lapset asuvat vanhempiensa luona jopa 30-vuotiaana. Kulttuurista huolimatta uskon suurimman osan ihmisistä ajattelevan aikuistumisen koostuvan itsenäisyydestä ja vastuullisuudesta. Tosin mieheksi ja naiseksi tulemista voi myös määritellä sillä, kuinka fyysisesti kypsä henkilö on. Tai fyysisellä iällä, koska valtion näkökulmasta 18-vuotias on aikuinen välittämättä henkilön henkisestä kypsyydestä. Tämä ei mielestäni ole paras mahdollinen tapa määritellä kypsyyttä, sillä kaikki kypsyvät fyysisesti eri aikaan sekä fyysinen kypsyys ei ole käytännössä merkittävää ilman henkistä kypsyyttä. Valtion antama ikä täysi-ikäisyydelle auttaa rajoittamaan suunnilleen kypsät ja epäkypsät toisistaan, mutta 18-vuotiaan kutsuminen aikuiseksi tuntuu oudolta. 

Kuva: https://www.pinterest.com/pin/29836416258930024/

Kasvaessa on monta eri asiaa, mitkä tekevät ihmisistä entistä aikuismaisempia. Kouluakin voisi pitää paikkana, jossa henkilö aikuistuu. Varsinkin ala-aste, jossa suurin osa oppii lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja kehittämään sosiaalisia taitoja. Nämä taidot saattavat nyt kuulostaa hyvin itsestäänselviltä, mutta niiden oppiminen jossakin vaiheessa elämää on monelle ensimmäinen askel aikuistumista päin. Tosin kouluja on kritisoitu siitä, että suurin osa asioista, mitä koulussa oppii on turhaa. Tästä huolimatta lapsi oppii koulun kautta byrokratiaa, rutiinia ja jopa ahkeruutta; asioita, mitkä ovat osa lähes jokaisen aikuisen elämää. Lukiotakin on pidetty paikkana, missä opiskelijat kypsyvät, sillä loppua kohden lukio-opiskelijan yleistiedon määrä ja laatu on aika korkealla tasolla. Sanoisin, että itse ainakin kypsyin henkisesti paljon enemmän lukion aikana kuin armeijassa, vaikka armeija kesti vähemmän aikaa. Lukiotakin on kritisoitu sen oppien epäkäytännöllisyydestä, jolloin ammattikoulu tulee puheenaiheeksi. Ammattikoulun käyneet menevät yleensä ennen lukiolaisia työelämään, mitä moni pitää aikuismaisena asiana. 

Kuva: https://theconversation.com/is-it-even-possible-to-have-a-work-life-balance-54188

Työelämää pidetään sellaisena asiana, mikä opettaa hyvin tärkeitä ominaisuuksia aikuistumisen kannalta. Sen kautta oppii myös itsenäisyyttä ja vastuullisuutta. Kaikki aloittavat työelämän eri elämän vaiheissa. Puhuessa “työstä”, monilla tuntuu olevan hyvin kapeamielinen mielipide siitä, mikä voidaan laskea työksi. Suurin osa todennäköisesti sanoisi työn tarkoittavan työtä, mistä saa palkkaa, mutta entä muu työ? Ihmiset tekevät jatkuvasti vapaa-ajalla työtä, mistä ei saa palkkaa, vaan auttaa itsensä kehittämisessä, mikä mielestäni on myös tärkeää aikuistumisen kannalta. Jos henkilö pääsee työpaikkaan, mihin oli ensimmäisenä hakenut, häntä yleensä arvostetaan paljon enemmän kuin henkilöä, joka haki kymmeniin paikkoihin pääsemättä mihinkään. Tämänkaltainen työkin on aika tärkeää palkallisen työn lisäksi, sillä se opettaa olemaan ahkera ja oppimaan omista virheistään ja epäonnistumistaan. Sanan “työ” käsite on niin suuri, jolloin on mielestäni naurettavaa sanoa vain palkallisen työn opettavan itsenäisyyttä ja vastuuta. Mikä tahansa työ on tarvittavaa aikuistumisessa. Jopa omat harrastukset ja niihin laitettu työ auttavat aikuistumisessa.

Kuva: https://leecaraher.com/mistakes-important-learn-success/

Mieheksi ja naiseksi tulemiseen liittyy elämässä tapahtuvat muutokset. Kotoa pois muuttamista pidetään merkittävänä itsenäisyyden opettavana muutoksena. Olen myös kuullut monen sanoneen lapsen saamisen olevan merkki siitä, että on aikuinen. Tähän liittyy se teoria, jonka mukaan yksi parhaimpia tapoja oppia jotain, on opettaa se jollekin toiselle. Lapsen kasvattamisessa oppii ainakin vastuullisuutta. Olen jopa kuullut joidenkin sanoneen, että tapaturman kokeminen myös kasvattaa. Tavallaan olen samaa mieltä tämän väitteen kanssa, sillä kipu on osa jokaisen elämää, varsinkin lapsuudessa. Kipu opettaa seurauksista ja varovaisuudesta paremmin kuin sanat. Käytännöllisyydenkin kannalta kipu opettaa, miten käyttäytyä tietyissä tilanteissa: ei kannata koskea tulta, ei kannata hypätä korkealta, ei kannata laittaa sormea ravun saksien väliin, ei kannata hypätä veteen vatsa edellä, ei kannata kääntyä polkupyörällä liian jyrkästi hiekkaisessa alamäessä (kyseessä saattaa olla omia kokemuksiani). Kivun kautta kasvamiselle on myös oma sanonta: “Se mikä ei tapa, vahvistaa.” Tosin sanoisin, että kivun lisäksi kivusta parantuminen osoittaa myös kypsymisen merkkejä, etenkin jos kyseessä on henkinen kipu. Pelkojen ja traumojen kohtaaminen ja parantaminen tekevät ihmisestä henkisesti paljon aikuismaisemman. Jälleen kerran sanojen “kypsä” ja “aikuismainen” määritelmät eivät ole hirveän tarkat ja jokaisella on omat mielipiteet siitä, mitkä ovat kypsän henkilön ominaisuuksia.

Pitää myös ottaa esille se, että moni näistä käsittelemistä asioista ei liity suoranaisesti siihen onko henkilö kypsä. Pikemminkin moni aikuistumiseen liittyvä määritelmä ei liity oikeaan kypsyyteen, vaan siihen, miten aikuisten pitää käyttäytyä yhteiskunnassa: yhteiskunnan näkökulmasta vain palkallinen työ on työtä, sillä sen kautta tulee verorahoja, yhteiskunnan näkökulmasta kypsä kansalainen on tottelevainen, sillä protestit ja valtion kritisointi ovat epäkäytännöllisiä (valtion sujuvuuden kannalta), yhteiskunnan näkökulmasta kypsä kansalainen hankkii lapsia, jotta tulisi enemmän veronmaksajia. Tällaiset valtion ja jopa kulttuurin mukaiset suositukset usein tuntuvat olevan “aikuisuuden” määrittäjiä. Käytännöllisyyttä lukuun ottamatta jopa tietyt harrastukset saattavat vaikuttaa lapsellisilta ja epäkypsiltä, kuten videopelien pelaaminen tai leikkimielisyys; asiat, mitä moni aikuinen tekee/omaa. Suosittuun käyttäytymiseen liittyy tietenkin sukupuoli- ja ikäroolit, mitkä ovat muodostuneet yleensä perinteiden kautta. Armeijaan menemistäkin pidetään suosittavana ja käytännöllisenä tekona yhteiskunnan näkökulmasta, koska silloin Suomella on sotilaita pahan päivän varalle.

“Mieheksi” tuleminen

Kuten kerroin aikaisemmin, varusmiespalvelus ei miehistänyt minua millään tavalla. On totta, että armeijassa opittavissa asioissa on jotain aikuistumiseen liittyviä attribuutteja, kuten yhteistyökyvyn, “kovuuden” ja joillekin nöyryyden oppiminen. Silti sanoisin armeijan miehistymisen olevan aika liioiteltu käsite, sillä uskon suurimman osan alokkaista oppineen tällaisia taitoja jo ennen armeijaa. Yksi merkittävä asia, mitä armeijassa oppii on tottelevaisuus (tavallaan), mutta en sanoisi sen olevan automaattisesti kypsän aikuisen merkki. Tietenkin jatkuva vastaan sanominen ei ole hirveän kypsää. Armeijan tottelevaisuus ei ole samanlaista kuin työpaikan tai koulun tottelevaisuus: työpaikoissa ja koulussa on paljon vapaammat kädet, jolloin työntekijät sekä opiskelijat voivat ehdottaa parempaa suunnitelmaa tai edes toimia rennommassa ympäristössä. Armeijan tottelevaisuus sen sijaan on sitä, että tehdään juuri sitä, mitä ylempiarvoinen käskee, ei enempää, ei vähempää. Tällöin sanoisin, ettei armeija opeta itsenäisyyttä, päinvastoin. Armeijassa ei mielestäni ole itsenäisyyttä, sillä sinulle käsketään asiat, mitä saat tai joudut tekemään. Itsenäisyys merkitsee itsenäistä toimintaa, millaista ei todellakaan tapahtunut varusmiespalveluksessani, lukuun ottamatta niitä kertoja, kun joku ilmoittautui vapaaehtoisesti hakemaan ruokaa. Toki vapaa-ajalla voi tehdä paljon vapaammin eri asioita, mutta silloinkin varusmiestä rajoittaa ympäristö aika paljon. Armeijassa saa myös ilmaisen ruoan, asutuksen, varusmiehen ohjelma päätetään varusmiehen puolesta, joten missä se itsenäisyys on? Siviilissä ihmiset ovat itsenäisiä, koska siitä yleensä hyötyy jotain. Armeijan ero työpaikkaan ja kouluun on se, että hyvästä työstä ei välttämättä palkita, mikä tavallaan toimii ihan hyvänä opetuksena; joskus ylimääräisen työn tekemisestä ei hyödy. Silti en sanoisi sellaisen asian olevan hyvää aikuistamista.

Kuva: https://www.hameensanomat.fi/kanta-hame/armeijan-kuntovaatimukset-uusiksi-ampumataitotesteja-ei-olla-jattamassa-pois-1067516/

Vastuullisuus on vähän kiistanalaisempi asia, sillä armeijassa varusmiehillä oikeasti on jonkin verran vastuuta. Varsinkin koulutusten aikana jokaisella on tietty määrä vastuuta asioista, mitkä kuuluu tehdä. Tosin sotilaspoliisin koulutukset ovat suurimmaksi osaksi tietynlaista esittämistä, roolipeliä rehellisesti sanoen, jolloin se “vastuu” ei koskaan tuntunut tärkeältä tai edes aidolta. Koulutuksen ulkopuolella olevat tehtävät (tuvan siivous, kasarmin siivous, henkilökohtainen hygienia, tavaravastuu jne.) vaativat myös vastuuta, mutta sen vastuun jakaminen tasa-arvoisesti ei onnistunut kunnolla. Lähes kaikki (minä mukaan lukien) laiskottelivat joissakin vaiheissa palvelusta odottaen, kunnes muut ovat tehneet kaiken työn. Ymmärrän armeijan olevan fyysisesti ja henkisesti raskasta silloin tällöin, mutta tämä raivostutti usein. Tästä sai usein sellaisen käsityksen, että armeijassa ei opi olemaan mies, vaan näyttelemään kuuliaista ja välttelemään hommia, jotta pääsisi mahdollisimman helpolla. Uskon varusmiesjohtajien oppineen jonkinlaista vastuuta, sillä heillä sentään on lauma alokkaita, joita pitää vahtia ja opettaa. Miehistö sen sijaan oppii todennäköisesti eniten vastuuta päivystämisestä. Päivystäminen itse asiassa opetti jonkin verran velvollisuuteen liittyvästä vastuusta, sen myönnän. Samoin voi sanoa sotilaspoliisin oikeista töistä mm. portinvartijoina. Tämä johtuu siitä, että niissä hommissa epäonnistumisella on oikeat seuraukset. Tosin pitää vähän kyseenalaistaa puolustusvoimien käytänteitä: laittaa juuri ja juuri opetettuja varusmiehiä vartioimaan koko varuskunnan sisäänkäyntiä vähällä unella ammatilaisten sijaan. Ylempiarvoisena en todellakaan luottaisi kokemattomiin varusmiehiin tekemään oletetusti niinkin tärkeää työtä.

Kuva: https://www.facebook.com/Ilmavoimat/posts/2695710543826241

Monelle tulee mieleen armeijasta särmikkyys. Etenkin sotilasvalassa sanoisin kaikkien oppineen edes jonkinlaista särmikkyyttä. Tosin sanoisin tämänkin liittyvän tottelevaisuuteen ja sotilaallisuuteen, mitkä eivät ole automaattisesti aikuisen ominaisuuksia. Muutenkin sotilaallisuus käsitteenä tarkoittaa minulle nykyään sitä, että ei ole särmä tai puhtaan näköinen, vaan väsynyt sotilas, joka on märkä ja likainen metsäreissun takia; sellainen kuva minulle tulee päähän sanasta “sotilaallisuus”. Lisäksi sanoisin monen sotilaan unohtaneen alussa opitun särmikkyyden, sillä loppua kohden sitä ei tarvita yhtä paljon palveluksen muuttuessa rennommaksi. 

Kuva: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/04/armeija-voi-hajottaa-mutta-ala-gonahda-tassa-upseerioppilaan-vinkit-mukavampaan

Asia, minkä opin (ja uskon monen muunkin oppineen) armeijassa on kyynisyys. Tämä ei onneksi jatkunut ainakaan mielestäni siviiliin, mutta armeijassa aina odotettiin pahinta mahdollista koulutuksista. Tietenkin yritettiin olla optimistisia ja usein koulutus oli helpompaa kuin odotti. Siitä huolimatta en sanoisi kyynisyyden olevan hirveän positiivinen  ominaisuus, vaikka sitä usein pidetään kypsän aikuisen ominaisuutena. Varsinkin pessimismi ja kyynisyys ovat yleisiä ihmisille, jotka yrittävät vaikuttaa kypsiltä. Optimistisuuuttakin usein väitetään lapselliseksi ja naiiviksi ominaisuudeksi, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa.

Tekeekö armeija pojista miehiä?

Ajat ovat selkeästi muuttuneet. Armeijan ollessa niin erilainen kuin vuosia sitten, sen laatukin on joidenkin mukaan vähän laskenut. Nykyään armeijaan menevät alokkaat eivät välttämättä opi yhtä paljon kuin ennen vanhaan. En silti usko, että kyseessä on uudempien sukupolvien kypsempi olemus, sillä sanoisin suurimman osan vanhemmistamme ja isovanhemmistamme aikuistuneen paljon aikaisemmin kuin minun sukupolveni. Enkä välttämättä syyttäisi armeijan muuttumistakaan. Rehellisesti sanoen en ole edes varma, että oliko armeija “miehistävä” kokemus esimerkiksi isovanhempieni aikaan. Sodan aikainen armeijakokemus on vähän eri asia, koska silloin armeijan opit olivat oikeasti käytännöllisiä sotaa varten. Mutta rauhan aikana armeijalla ei tunnu olevan paikkaa yhteiskunnassamme. Olen tosin kuullut monien henkilöiden kokemuksia intistä, joissa he kertovat armeijan kasvattaneen heitä: asiaan usein liittyy levottomuus ja kurin olemattomuus siviilissä, ja varusmiespalveluksessa sitä sitten oppi. Tosin oman kokemukseni perusteella kuria tarvitseneet eivät todellakaan oppineet sitä omassa komppaniassani. Jälleen kerran, kyseessä on oma kokemukseni armeijasta, ja jollakin on hyvinkin voinut olla kasvattaneempi kokemus kuin minulla. Tytöistä tulee naisia ilman armeijaa, joten miksi pojistakaan ei voisi tulla miehiä ilman armeijaa?

Avatar: The Last Airbender - modernin fiktion huippu

 

Huomio: kyseinen blogikirjoitelma sisältää juonipaljastuksia (spoilereita) sarjaan Avatar: The Last Airbender (2005-2008). Älä lue, jot et halua pilata kokemusta itsellesi.

Olen nyt kirjoittanut kolme armeijaan liittyvää blogia putkeen, joten päätin ottaa hieman taukoa armeijan käsittelystä. Sen sijaan voisin pitkästä aikaa käsitellä fiktiota; eroaa ainakin vähän vakavimmista aiheista, joista olen kirjoittanut viime blogeissani. Muutenkin olen jälleen pitänyt pienen tauon blogien kirjoittamisesta yliopistojen pääsykokeiden takia, joten haluan kirjoittaa jostakin, mikä erityisesti kiinnostaa minua. Ja mikä olisikaan parempi aihe käsiteltäväksi kuin lempisarjani koskaan, Avatar: The Last Airbender (ATLA).

Kuva: juliste sarjalle Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

Monissa blogikirjoitelmissani olen maininnut tämän sarjan jollakin tavalla: oli sitten kyseessä sarjan ominaisuuden olevan hyvä esimerkki käsiteltävään aiheeseen tai jokin muu hyvä syy. Silti en ole varma, kuinka moni lukijoistani on oikeasti katsonut tämän sarjan. Kyseessä on jo melkein 13 vuotta vanha sarja, mutta vasta vuonna 2020 sarja onnistui saamaan uutta yleisöä, kun ATLA siirtyi USA:n omaan Netflixiin. Tietenkin sarjalla oli jo ennen tätä oma fanijoukkonsa, tosin sarja oli ennen tätä ilmiötä hyvin aliarvostettu; sanoisin, että sarja on vieläkin suhteellisen aliarvostettu. Lähes kaikki tapaamani henkilöt, jotka ovat nähneet ATLA:n, ylistävät sitä. Tämän samanlaisen reaktion sarjaan voi huomata myös internetissä. Varsinkin YouTubessa suurin osa ATLA:an liittyvistä videoista ovat sarjan ylistämistä ja analysointia. Tästä kaikesta huolimatta ATLA ei ole onnistunut saavuttamaan ansaittua paikkaa populaarikulttuurissa, kuten The Lord of the Rings tai Harry Potter. ATLA:lla on myös yksi epäedullisuus suosion kannalta, sillä kyseessä on kaikenikäisille tarkoitettu animaatiosarja, ja animaatio mediana valitettavasti usein ajatellaan automaattisesti lapsellisena ja epäkypsänä, mikä on ihan naurettavaa. Mikä siis tekee tästä lastensarjasta mielestäni parhaimman sarjan koskaan? Tarina, hahmokehitykset, musiikki, henkeäsalpaava animaatio, komedia ja draama, maailman rakennus (eng. worldbuilding), mytologia, fantasiaelementti, kypsät ja ajatuksia herättävät teemat, filosofia, toimintakohtaukset ja ATLA tarjoaa paljon muutakin. Mikään muu sarja ei ole onnistunut tekemään minuun yhtä isoa vaikutusta kuin tämä sarja sen uskomattoman luovalla ja mietteliäällä toteutuksella. Tämä ei ole pelkästään lempisarjani, vaan parasta fiktiota, mitä olen kokenut: parempi kuin mikään elokuva, sarja, kirja, videopeli, sarjakuva tai teatteriesitys. Ja aion tässä blogikirjoitelmassani käsitellä rakkauttani tätä sarjaa kohtaan yksityiskohtaisemmin. Valmistautukaa normaalia pidempään blogikirjoitelmaan.

Tarina & käsikirjoitus

Mielestäni kaikessa fiktiossa kaksi tärkeintä osaa ovat käsikirjoitus ja hahmot. Fiktio voi olla hyvää ilman hyvää musiikkia tai visuaalisuutta, mutta käsikirjoituksen ja hahmojen ollessa huonosti suunniteltuja, koko teos kärsii. ATLA:lla onneksi ei ole tätä ongelmaa. Yleisesti tarina saattaa ilman kontekstia kuulostaa hyvin perinteiseltä tarinalta: alakynnessä oleva joukko yrittää voittaa pahan ja voimakkaan imperiumin/hallitsijan sodassa. Nyt kun mietin tätä, yllättävän monella fantasia- ja scifi-tarinalla on yksinkertaistetusti tuollainen juoni: The Lord of the Rings, The Hunger Games, Star Wars, The Dragon Prince, Fullmetal Alchemist: Brotherhood, The Lion King jne. ATLA ei kuitenkaan millään tavalla tunnu samanlaiselta käyttäen tätä yleistä tarinankerrontaa ihan omalla ja luovalla tavallaan. Sanoisin näiden kaikkien mainitsemieni elokuvien ja sarjojen käyttävän tätä yleistä tarinankerrontaa omalla tavallaan tehden niistä loistavia teoksia. Sille on syy, miksi tällainen juoni on niin yleinen; se luo selkeän tarkoituksen ja motiivin, se on pelkkänä ideana aika yksinkertainen, jolloin sitä on helppo muuttaa ja kehittää luovalla tavalla ja kuka ei rakastaisi underdog-tarinaa (underdog = alakynnessä oleva henkilö tai ryhmä). ATLA:n käsikirjoituksen vahvuus näkyy sarjan uskomattomassa juonen rakenteessa.

Kuva: https://www.murphysmultiverse.com/new-avatar-the-last-airbender-series-to-premiere-on-youtube-during-earth-day/

ATLA:n erottaa muista sarjoista sen esittämistapa. Aluksi sarjan pohja saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei tarkoita sarjan olevan epäluova tai epäomaperäinen. Lyhyesti kerraten sarja alkaa maailmassa, jossa on ollut satavuotinen sota johtuen Tulikansan (eng. Fire Nation) hyökkäyksistä. Sanotaan, että vain avatar pystyisi lopettamaan sodan turvaten rauhan, mutta avatar on ollut kateissa 100 vuotta. Hahmot Katara ja Sokka onnistuvat löytämään avatarin, jonka nimi on Aang, viimeinen tuulentaitaja, sillä Tulikansa toteutti kansanmurhan tuulentaitajia kohtaan sodan alussa yrittäen estää seuraavan avatarin syntymisen. Avatarista tekee erityisen se, että hän pystyy taitamaan kaikkia neljää elementtiä: vesi, maa, tuli ja ilma. Tällöin Aangin tehtävänä on oppia kaikki elementit lopettaakseen sota. Aang myös sattuu olemaan 12-vuotias poika, joten hänellä on aika isot velvollisuudet ikäisekseen. Katara on myös vedentaitaja, joten lähtemällä avatarin mukaan, hänkin voi oppia vedentaitamista. Toivon, että kaikki tämän lukevat lukivat myös alussa olevan varoitukseni liittyen blogissa esiintyviin spoilereihin, sillä muuten käsittelemäni asiat ovat hankala ymmärtää. ATLA:lla on yksi parhaimmista aloituksista koskaan sarjalle. Se esittää hyvin ja ytimekkäästi hahmot, luo selkeän tavoitteen hahmoille ja katsoja oppii pelkästä introsta maailman nykyisen tilanteen. Monessa tarinassa on ongelmana syyn puute: usein hahmot tekevät tiettyjä asioita vain tarinan etenemisen kannalta ilman, että se tuntuu luonnolliselta etenemiseltä. ATLA:ssa kaikille tarinan osille on jokin järkevä syy. Tietenkin ATLA:n ollessa sarja, jaksoihin on lisätty myös filler-ominaisuuksia. Silti lähes jokaisessa jaksossa opitaan jotain uutta ja tärkeää ja/tai juoni etenee oikeaan suuntaan. Usein ATLA myös keskittyy enemmän hahmoihin kuin juoneen, mikä on usein tärkeää tarinassa: sen avulla katsoja oppii tuntemaan ja välittämään hahmoista, jolloin juonessa on mukana emotionaalinen taakka. Myönnän, että ensimmäinen kausi ei ole yhtä hyvä kuin kaksi viimeisintä kautta, mutta ensimmäinen kausikin tarjoaa paljon ja toimii suurimmaksi osaksi maailman ja hahmojen esittäjänä. Monessa sarjassa ensimmäistä kautta ei pidetä yhtä hyvänä kuin sen jälkeen tulevia kausia, koska ensimmäisellä kaudella on aina velvollisuutena ja tavoitteena saada katsoja välittämään hahmoista ja tarinasta, jolloin kaikki sarjan parhaimmat puolet säästetään muille kausille, kun välitämme hahmoista ja tarinasta. Tästäkin huolimatta sanoisin ATLA:n ensimmäisen kauden olevan loistava.

Kuva: kohtaus sarjasta Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

ATLA:n alun ollessa loistava tapa aloittaa sarja, voisi pelätä loppusarjan olevan pettymys. Kieltämättä monelle sarjalle käy niin, että viimeiset kaudet eivät ole yhtä hyviä kuin ensimmäinen. ATLA:ssa ei tarvitse pelätä tätä, sillä ATLA:n toinen ja kolmas kausi ovat ehdottomasti sarjan parasta aikaa parantuen loppua kohden. Yleisesti sen pitäisi olla jokaisen sarjan eteneminen: parantuminen alusta loppuun eikä toisinpäin. Tämän lisäksi sarja onnistuu jakamaan osapuoliaan eri sarjoihin, jolloin sarjan teemat ja ajoitus pysyvät tuoreina. Ensimmäinen kausi keskittyy vesielementtiin, toinen kausi maaelementtiin ja viimeinen tietenkin tuleen. Näiden kausien kautta voi päätellä, minkä elementin Aang oppii missäkin kaudessa. Sarjan edetessä tunnelmakin muuttuu, yleensä synkemmäksi. Mielestäni on loogista sarjan synkkenevän vähän loppua kohden, sillä se antaa katsojille tunteen, että he kypsenevät sarjan kanssa. Lisäksi sarjan loppua kohden panokset ovat korkeimmillaan, ja sen kautta myös riskitkin, jolloin tunnelman muuttuminen luonnollisesti synkempään suuntaan on suotavampaa. Ensimmäinen kausi loppuu pieneen voittoon, mutta toinen kausi päättyy häviöön, mikä vie päähenkilöiden puolen pahempaan tilanteeseen kuin sarjan alussa luoden hyvin synkän lähtökohdan kolmannelle kaudelle. ATLA:n tarina on sanoinkuvaamattoman luova ja mahtava omaten uskomattomia yksityiskohtia, joita en edes maininnut. Se on sellainen, mikä kuuluu kokea itse.

Kuva: https://www.amazon.com/Avatar-Last-Airbender-Poster-Collection/dp/1616557370

Usea sarja keskittyy enemmän joko draamaan tai komediaan luoden sarjan tarjoamasta sisällöstä aika yksipuoleisen. Tämä ei tarkoita, etteikö komediasarjoissa pystyisi olemaan hyvää draamaa tai tunteellisia kohtauksia (esim. The Simpsons), tai etteikö draamasarjalla voisi olla humoristisia puolia (esim. Breaking Bad). Itse ainakin arvostan paljon enemmän fiktiota, mikä onnistuu yhdistämään draaman ja komedian tarinaan: draama ylläpitää tarinan ja tehtävän vakavuutta sekä sisältää seuraukset, kun taas komedia ylläpitää tarinan viihdyttävyyden ja onnistuu luomaan tunteellisesti monipuolisen kokemuksen. ATLA onnistuu tässäkin loistavasti. Sarjan ollessa kaikenikäisille, huumori on tietenkin iso osa juonta, ja animaation ansiosta komedia on iso osa hahmojen ilmaisuja ja eleitä tehden niistä liioiteltuja. Draamakin on tietenkin iso osa juonta ottaen huomioon, että tarinassa on sota. Moni sarjan käsittelemä teema on hyvin kypsä ja silloin tällöin jopa häiritsevä. ATLA:ssa mm. käsitellään kansanmurhaa ja 12-vuotiaan reaktiota oman kansansa tuhoon, joten sanoisin sarjan olevan silloin tällöin aika aikuismainenkin. Draama ei myöskään ole suurimmaksi osaksi pakotettua: hahmojen väliset erimielisyydet eivät synny vain turhan draaman synnyttämiseksi, kuten monissa elokuvissa. Hahmojen erimielisyyksillä on aina kunnollinen syy ja heidän teoillaan on selkeät seuraukset, jolloin ATLA:n draama tuntuu luonnolliselta ja ymmärrettävältä. 

Kuva: kohtaus sarjasta Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

Pitää myös mainita sarjan toimintakohtaukset. Sen lisäksi, että sarjan toimintakohtaukset ovat ilmiömäisen hienoja visuaalisesti ja usein jopa emotionaalisesti, niilläkin on aina jokin järkevä syy. Usein fiktiossa toimintakohtaukset ovat päätöntä ja turhaa, mitkä on lisätty vain, koska pelätään teoksen olevan muuten liian tylsä. ATLA käyttää toimintaa edetäkseen juonta, jolloin toiminnalla on oikeasti kerronnallinen merkitys. Lisäksi ATLA:n neljä elementtiä ja niiden taitamisen liikkeet perustuvat oikeisiin kamppailulajeihin luoden johdonmukaisen ja tyydyttävän elementtitaitamisen, etenkin taistelukohtauksiin. Kuten oikean elämän kamppailulajeissa, tärkeää ei ole pelkästään fyysisyys, vaan myös henkinen ja filosofinen puoli, ja tämä oppi on isossa osassa ATLA:a antaen lähes kaikille taistelukohtauksillekin merkityksen.

Hahmot & ääninäyttely

Yleisesti kaikilla hahmoilla on loistavat ääninäyttelijät, jotka onnistuvat joissakin jaksoissa antamaan henkeäsalpaavia suorituksia. Näistä sanon Dante Bascon (Zuko), Mae Whitmanin (Katara) ja Grey DeLislen (Azula) olleen erityisen hyviä rooleissaan. Ääninäyttelyn sijaan haluan keskittyä hahmojen analysointiin. Tässä sarjassa ei ole lähes yhtään huonoa hahmoa. Kaikilla on jokin merkitys tarinan suhteen ja ovat äärimmäisen persoonallisia. Kaikilla hahmoilla tuntuu myös olevan oma hahmokehityksensä. Aangilla päähenkilönä on iso velvollisuus toimia maailman rauhantuojana, vaikka hän on hyvin nuori. Sarjan alussa hän on selkeä lapsi: vähän epäkypsä ja velvollisuuksiaan välttävä. Lyhyesti sanottuna Aang haluaa olla vain normaali lapsi. Sarjan loppua kohden hän kuitenkin oppii ymmärtämään  ja hyväksymään velvollisuutensa avatarina. Aangilla on mielestäni hyvin aliarvostettu hahmokehitys. Tosin rehellisesti sanoen monella muulla hahmolla on vähän parempi hahmokehitys kuin Aangilla. Esimerkiksi Sokan hahmokehitys. Sarjan alussa Sokka on pienessä kylässä kasvanut soturi, jolloin hänen kamppailutaitonsa ovat aika rajoitettuja. Lisäksi Sokka on alussa hyvin ahdasmielinen omaten toksisen maskuliinisuuden ja ollen aika seksistinen. Sarjan edetessä Sokka kasvaa paljon suvaitsevaisemmaksi ja kehittyy taistelutaidoissaan. Hän itse asiassa suorittaa viimeisen tehtävänsä kahden naishahmon kanssa, asia, mitä hän ei olisi tehnyt sarjan alussa. Sokkaa kutsutaan usein tyhmäksi hahmoksi, sillä hän on sarjan humoristinen kevennys omaten hölmöjä ominaisuuksia. Tämä on kuitenkin naurettavan yksinkertaistavaa, sillä Sokka on yksi avaintekijä ilmalaivojen ja sukellusveneiden kehittämisessä ATLA:n maailmaan. Sitten on tietysti Katara, jolla ei ole mitään merkittävää henkistä kasvua yhtä lukuun ottamatta (puhun siitä myöhemmin), mutta Kataran vahvuus on hänen hahmokasvu vedentaitamisen suhteen. Sarjan alussa Katara pystyi juuri ja juuri roiskuttamaan vettä muiden päälle, mutta sarjan loppua kohden on hyvin tyydyttävää nähdä, kuinka hän pystyy taistelemaan jopa paljon kokeneempia elementtitaitajia vastaan.

Kuva: juliste sarjalle Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

Toisella kaudella päähenkilöihin liittyy neljäs hahmo nimeltä Toph, joka on yksi lempihahmoistani, ehkä jopa toiseksi paras hahmo ATLA:ssa. Toisin kuin Aang, Katara ja Sokka, Tophilla ei ole mitään yhteyttä Tulikansaan, saati sotaan, jolloin häntä ei aluksi edes kiinnosta liittyä päähenkilöiden matkaan. Toph halutaan mukaan joukkoon, jotta hän pystyisi opettamaan Aangille maantaitamista. Toph on alussa tunteitaan piilotteleva, ja sarjan edetessä hän oppii avautumaan muille. Tophissa on myös erikoista se, että hän on sokea. Usein fiktiossa vamma esitetään heikkoutena antamatta vammalle suurempaa merkitystä, mutta Tophin vamma yhdistetään maailmaan sääntöihin täydellisesti. Toph pystyy sokeana muiden aistien ollessa niin kehittyneitä tuntemaan jaloillaan maan värähtelyn, jolloin hän näkee lähes yhtä hyvin kuin muutkin hahmot, ellei jopa paremmin. Tophin taistelussakin on mielenkiintoinen kontrasti, sillä hän on fyysisesti yksi pienimmistä hahmoista, mutta hän iskee raskaimmat iskut taisteluissa. Toph siis toimii ryhmän tietynlaisena tankkina, mikä on outoa, sillä hän on 12-vuotias tyttö. Tämä tekee Tophista niin ikonisen. Tophin aggressiivisuudesta ja äkkipikaisuudesta huolimatta hänkin on yllättävän ajattelevainen jopa filosofisesti ymmärtäen elementtitaitamisen olevan enemmän kuin kamppailua. 

Kuva: https://www.reddit.com/r/TheLastAirbender/comments/9m1hc2/thankful_zukos_hair_developed_along_with_his/

Sarjassa on tietenkin paljon muitakin loistavia hahmoja (joista pitää mainita erityisesti Iroh, mielestäni maailman paras fiktiivinen mentorihahmo), mutta yksi, mikä nousee muiden kärkeen on hahmo nimeltä Zuko. Kyseessä ei ole pelkästään mielestäni sarjan paras hahmo, vaan myös paras fiktiivinen hahmo koskaan. Ja tämä johtuu Zukon hahmokehityksestä, millaista en ole ennen nähnyt. Zuko on sarjan alussa selkeä antagonisti, jonka tehtävänä on kaapata avatar, jotta hän voi palata takaisin kotiinsa, Tulikansaan, kruununprinssinä. Sarjan lopussa hän kuitenkin tajuaa virheensä tullen avatarin ystäväksi. En edes pysty sanoin kertomaan, kuinka sulavasti ja luonnollisesti Zukon muutos tapahtuu sarjan aikana. Se on todellakin mestarillista käsikirjoitusta. Mestarillisen hahmokehityksen lisäksi Zuko on myös hyvin persoonallinen ja muistettava hahmo. Aion jossakin vaiheessa kirjoittaa ihan oman blogin, jossa analysoin Zukoa hahmona, koska tämä hahmo oikeasti ansaitsee sen. 

Kuva: https://www.buzzfeed.com/tessafahey/identify-avatar-the-last-airbender-characters-quiz

Pitää vielä sanoa hahmoista, että ATLA osaa kirjoittaa naishahmot vähintään yhtä hyvin kuin mieshahmot. Naishahmoilla on tapana fiktiossa olla joko hyvin pienissä osissa (esim. The Lord of the Rings) ja heidän olemassaolo ei tunnu tarpeelliselta tai tärkeältä. Muutenkin monissa elokuvissa tai sarjoissa naishahmoista tehdään joko hyvin tylsiä tai liian ylivoimaisia, koska “girl power”. ATLA:ssa naishahmot ovat kirjoitettu ihan samalla tavalla kuin muutkin hahmot, jolloin heidän käsittely on ollut yhtä harkittua kuin mieshahmoissa. Katara, Toph, Suki, Mai, Ty Lee ja varsinkin Azula ovat yksiä parhaimpia naishahmoja fiktiossa omaten syvyyttä ja persoonallisuutta sekä sulautuen erittäin hyvin sarjan maailmaan ja tarinaan. Azulasta puheenollen, tällä sarjalla on myös loistavat pahikset. Azula toimii pääpahiksen Ozain oikeana kätenä ollen eniten yhteydessä päähenkilöihin (sekä Zukoon ollen Zukon sisko). Azulaakin kutsuisin yhdeksi parhaimmaksi pahikseksi koskaan, sillä hänkin on hyvin syvällinen hahmo. Ozain tosin sanotaan usein olevan aika yksiulotteinen pahis, etenkin verrattuna Zukoon ja Azulaan, ja kieltämättä heihin kahteen verrattuna se pitää paikkansa. Silti sanoisin Ozain kerronnallisen käytön tekevän hänestä myös loistavan pahiksen: sarjan aikana emme edes näe Ozain kasvoja ennen kolmatta kautta, jolloin hän toimii selkeänä mysteerinä katsojalle, tietynlaisena pimeänä voimana, joka yksinkertaisesti pitää päihittää. Emme suoranaisesti näe Ozaita paljon, mutta hänen teot puhuvat hänen puolestaan. Ozai jättää Zukolle pysyvän palovamman silmään kamppailussa, kun Zuko on vasta 13-vuotias ja loppua kohden voi päätellä, että Ozai laittoi aika paljon paineita Azulalle tulentaitajaihmelapsena. Lisäksi Ozai karkottaa oman vaimonsa. Katsojana meidän ei tarvitse oppia Ozain syvyyttä niin suoranaisesti, koska opimme sen hänen tekojensa ja lapsensa reaktioiden kautta. Zukon ja Azulan kautta pidän Ozaita mielenkiintoisena pahiksena. Ozai ei myöskään ole täysin poissaoleva pahis, kuten Sauron The Lord of the Rings -tarinassa. 

Worldbuilding & fantasiaelementti

ATLA erottuu monesta muusta länsimaisesta fantasiatarinasta käyttämällä itämaisia elementtejä sen sijaan, että maailma perustuisi länsimaiseen kulttuuriin. ATLA:n maailmassa näkyvä tyyli ja kulttuuri on ottanut selkeästi inspiraatiota Japanin kulttuurista ja mytologiasta. Tämä pelkästään saa ATLA:n maailman tuntumaan hyvin ikoniselta. Lisäksi sarja on ottanut inspiraatiota Kiinan ja inuiittien kulttuurista luoden monipuolisen maailman. Maailman rakentamisessa pitää olla yleensä hyvin varovainen fiktiossa: maailmalla pitää olla selkeä toimivuus, johdonmukaisuus ja luovuus, jotta se tuntuu oikealta maailmalta. Etenkin johdonmukaisuus on tärkeä osa jokaista fiktiivistä maailmaa. ATLA:n maailman toimivuus on täydellistä, sillä ATLA:n maailma perustuu neljän elementin käyttöön. Niiden kautta lähes kaikki asiat käyvät järkeen. Tottakai tuulentaitajat elävät vuorilla, tottakai vedentaitajat elävät jäätiköillä (ja muillakin vesialueilla), tottakai Tulikansa on täynnä tulivuoria. Ja maa, Maavaltakunta (eng. Earth Kingdom) on tietenkin isoin valtakunta kaikista. ATLA:n valtakunnillakin on kiehtovia eroja keskenään. Tietenkään valtakunnat eivät ole samanlaisia, koska oikeassa elämässäkin valtiot ovat erilaisia kulttuurierojen ja historian takia. Kaikilla neljällä valtakunnalla (valtakunta on aika vahva sana, pikemminkin kansoja) on oma hallinto, kulttuuri, arvot, teknologia jne. Vesiheimot ovat yleisesti hyvin perinteisiä ollen niin kaukana muista kansoista. Tällöin niissä esiintyy jonkin verran seksismiä. Maavaltakunta sen sijaan on hyvin monarkinen ja totalitaarinen valtakunta. Sarjassa hyvin jopa käsitellään sitä, että Maavaltakunta on melkein yhtä paha kuin Tulikansa omaten hyvin korruptoituneen hallinnon ja suuret tuloerot. Maavaltakunnallakin on hyvin konservatiivinen kulttuuri, joten heidän teknologiansa on sen tasoista. Tulikansa sen sijaan on teknologisesti hyvin kehittynyt, mikä antaa hyvin yksinkertaisen syyn sille, miten he pystyvät olemaan voitolla sodassa muita valtakuntia vastaan. Tulikansa on myös yllättävän suvaitsevainen: yleensä ajattelisi pahan imperiumin, natsi-Saksaa muistuttavan, olevan hyvin suvaitsematon ja ahdasmielinen, mutta Tulikansassa ainoa asia, millä näyttää olevan mitään vaikutusta on taidot. Ei sukupuoli, ei taloudellinen tilanne, vaan taidot, ja yleensä nimenomaan tulentaitamisen taidot. Tietenkin Tulikansa on hyvin totalitaarinen hirmuvalta, mutta sitä ei koskaan näytetä pelkkänä “pahana” paikkana antaen sillekin syvyyttä. Tuulentaitajien hallinnoista ei hirveästi kerrota, mutta heidän kulttuuri oli hyvin hyväksyväinen. Heillä ei ollut armeijaa, he elivät hyvin vapaasti ja jopa auktoriteettihahmot nähtiin paljon rennommin kuin muissa valtakunnissa. ATLA:n isoja etuja on monien fiktiivisten kulttuurien näkeminen luoden maailmasta uskomattoman mielenkiintoisen. 

Kuva: https://avatar.fandom.com/wiki/Geography_of_the_World_of_Avatar

Kulttuurin ja hallinnon lisäksi ATLA:n lore ja mytologia ovat myös naurettavan hyvin suunniteltuja. Tähänkin liittyy sarjan luova ja simppeli “taikajärjestelmä” (eng. magic system). Kaikkien elementtien käyttö tuntuu hyvin johdonmukaiselta eikä ne koskaan ole erityisen ylivoimaisia. Hahmoilla on tietyt rajat, mitä he voivat tehdä elementtivoimilla: he eivät voi luoda loputtomasti elementin ainetta ja elementtien harvinaiset tekniikat ovat hyvin vaikeita osata. Esimerkiksi maantaitajat eivät pysty niin helposti taitamaan metallia. Vasta Toph ensimmäisen kerran koko ATLA:n maailmassa oppii taitamaan metallia. Tuulentaitajatkaan eivät pysty vain lentämään, vaan ilmeisesti sekin tarvitsee hyvin vahvan mielen, jollaista ei edes nähdä koko sarjassa. Vedentaitajatkaan eivät pysty taitamaan kehoa ihan noin vain, vaikka ihmiskeho on suurimmaksi osaksi vettä. Ja tulentaitajista vain hyvin harva pystyy taitamaan salaman tulen lisäksi. Azulan sinisiä liekkejäkin on yritetty selittää sillä, että tieteellisesti sininen liekki on “puhtaampaa” liekkiä kuin normaali liekki, mikä sopisi hyvin Azulan perfektionismiin. Antamalla taikajärjestelmälle selkeät rajoitteet ja säännöt auttavat mahdollistamaan paljon johdonmukaisemman ja luovemman käytön. ATLA:ssa on myös paljon hahmoja, jotka eivät pysty taitamaan elementtejä luoden jälleen kerran kiehtovaa konfliktia ja klassismia maailmassa. Siitä puheenollen ATLA:ssa ei myöskään ylikäytetä fantasiaelementtiä, jolloin ATLA on aika hienovarainen fantasiasarja; auttaa siinä, että maailma ei ole hirveän vierastava. 

Kuva: https://www.facebook.com/pg/TeamAvatarATLA/posts/

ATLA:n mytologialla tarkoitan maailman historiaa ja uskomuksia. Yllättävän vähän sarjassa käsitellään uskontoja, mutta maailman menneisyys on selitetty hyvin sulavasti katsojalle. Avatarin kuollessa syntyy uusi avatar jatkaen avatar-sykliä. Avatarin olemassaolo tässä maailmassa on muutenkin loistava idea. Lisäksi ATLA:ssa tulee selville, että alkuperäiset taitajat olivat tiettyyn elementtiin liittyvät fiktiiviset eläimet (paitsi vedelle oli kuu, mikä kieltämättä on outo yksityiskohta). Jopa henkilöt, jotka eivät ole nähneet ATLA:a voivat varmaan arvata eläimen tulen alkuperäiselle taitajalle, lohikäärmeen, sillä se käy niin hyvin järkeen. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät ATLA:n maailmasta eloisamman.

Kuva: https://sites.google.com/a/mun.ca/the-zen-of-avatar-the-last-airbender/air-nomads-and-buddhism/the-elements

ATLA:n maailma ei ole myöskään hirveän sekava tai monimutkainen. Monen fantasiamaailman ongelmana on liiallisten yksityiskohtien lisääminen, jolloin tarinasta ja maailmasta voi nauttia kunnolla vain opiskelemalla fiktiivistä historiaa ja maantietoa, ja se ei ole fiktion tarkoitus. ATLA:n maailma on luovuudestaan ja syvyydestään huolimatta yllättävän yksinkertainen, mikä ei niinkään yllätä, sillä kyseessä on kaikesta huolimatta lastensarja. Yksinkertaisuus ei todellakaan ole huono asia, koska se tekee maailmasta muistettavamman ja sen kautta on helpompi nauttia fiktiosta. Fiktiossa fyysisen maantiedon ymmärtämiseksi riittää yleensä kartta, ja ATLA:n maailmankartta esiintyy jokaisessa introssa. Jopa The Lord of the Rings- ja A Song of Ice and Fire -kirjoihin on yleensä lisätty kartta, mikä auttaa lukijaa muodostamaan maailman rakenteen. 

Teemat

Yksi merkittävä sotaan liittyvä teema on kosto ja vastapuolen näkeminen tietyssä valossa. Olen huomannut monissa toisen maailmansodan veteraanien haastatteluissa heidän sanoneen, että he eivät ajatelleet saksalaisia ihmisinä, kunnes vasta vuosia sodan jälkeen. Jopa Suomessakin venäläisviha on edelleen olemassa mm. sodan takia. Kaikki ATLA:n kolme alkuperäistä päähenkilöä ajattelevat Tulikansan olevan täynnä pahoja ihmisiä: he uskovat automaattisesti jokaisen tulentaitajan olevan Tulikansan puolella, koska heidän ainoat kokemukset tulentaitajista ovat, kun Tulikansan sotilaat ovat hyökänneet heitä vastaan. Sarjan aikana he ehtivät tutustumaan moneen Tulikansan kansalaiseen, jolloin he oppivat ajattelemaan tulikansalaisia ihmisinä; he oppivat ymmärtämään sotilaan ja kansalaisen eron. Kataran viha on kaikkein näkyvin hahmoista. Kataran (ja Sokan) äiti on murhattu jo ennen sarjan alkua Tulikansan sotilaan käsissä, mikä jätti isot traumat Kataralle. Kataran kostoon liittyvä jakso “The Southern Raiders” on yksi lempijaksoistani, ja se keskittyy nimenomaan kostoon. Katara on jakson alussa täysin valmis murhaamaan kostoksi hänen äitinsä tappaneen miehen. Jokainen hänen tekonsa yllättää, vaikka katsojana sen silti ymmärtää. Katara on yleensä ryhmän optimistisin ja diplomaattisin hahmo, jolloin oli hyvin erikoista nähdä hänet niin vihaisena ja kostonhimoisena: se jakso jättää minulle aina kylmät väreet, kun katson sen. Jakson lopetuskin on hyvin erikoinen, sillä se ei lopu kostoon tai anteeksiantoon, niinkuin monessa muussa sarjassa. Kataran inhimillisyys paistaa lopulta, jolloin hän ei pysty murhaamaan miestä. Tosin Katara ei myöskään anna anteeksi tekoa. Sen sijaan Katara jättää miehen elämään surullista elämäänsä, mitä voi pitää tietynlaisena kostona. 

Kuva: kohtaus sarjasta Avatar: The Last Airbender (2005-2008)

Toinen ATLA:n iso teema on tappaminen. Moni varmaan ajattelee tappamisen olevan oikea ratkaisu sodan aikana. Näin ainakin ajattelee suurin osa sarjan hahmoista, vaikka moni heistä tietenkin välttää sitä. Aang tosin on pasifisti, jonka koko hahmokehitys keskittyy siihen, että hän ei enää vältä ongelmaa, vaan ratkaisee sen. Sarjan lopussa Aangin sisäinen konflikti perustuu Ozain tappamiseen, mikä on täysin Aangin moraalien vastaista. Tästä sarja luo mielenkiintoisen kysymyksen kenelle tahansa mietittäväksi: onko omien moraalien rikkominen oikein, jos se tuo yhteisen hyvän? Suurella skaalalla uskon suurimman osan vastaavan kyllä. Loppujen lopuksi sodassa olevan hirmuhallitsijan päihittäminen toisi paljon hyvää, vaikka tappamista pidetään yleensä moraalittomana. Mutta jokapäiväisissä tilanteissa tähän kysymykseen on vaikeampi vastata. ATLA:n teemat ovat tietenkin liioiteltuja verrattuna normaaliin elämään, mutta se liioittelu auttaa ymmärtämään, kuinka vakavalta ihmisten väliset ja sisäiset konfliktit tuntuvat. Aangin pitää tehdä valinta tappamisen suhteen, vaikka kirjaimellisesti kaikki muut hahmot ajattelivat tappamisen olevan ainoa oikea ratkaisu. Lopussa Aang ei tapa Ozaita, vaan ottaa Ozain taitamisvoimat pois. Muutenkin Kataran, Aangin, Sokan, Zukon ja monen muunkin hahmon konfliktit liittyvät isompaan tragediaan, lapsuuden menettämiseen. He kaikki ovat alaikäisiä, jotka on pakotettu olemaan osa satavuotista sotaa. Tällaiset teemat tekevät ATLA:sta hyvin kypsän sarjan.

Kuva: https://www.reddit.com/r/TheLastAirbender/comments/gxfa9n/alta_really_does_demonstrate_deep_themes/

Rehellisesti sanoen ATLA käsittelee hyvin montaa erilaista teemaa riippuen jaksosta ja kaudesta. ATLA:n teemoista voisi jopa tehdä oman blogikirjoitelman. Yleisesti sanoisin ATLA:n käsittelevän jokaisen teeman aika hyvin. Sarjan ollessa niin tutunomainen ja hienovarainen, siinä käsiteltävät aiheet ja ongelmat ovat aika samanlaisia kuin meidänkin elämässä. Tietenkin kyseessä on fantasiamaailma, joten ongelmat ovat sen mukaisia; mutta se ei tarkoita, etteikö maailman hahmot olisi inhimillisiä samalla tavalla kuin me. ATLA:n hahmot ovat usein sellaisia, mitkä ovat samaistuttavia normaaleille ihmisille. Tosin meidän kaikkien ei ole tarvinnut taistella sodassa teini-ikäisenä tai puolustamaan omaa henkeämme taistelussa. Mutta me kaikki olemme kokeneet epäonnistumista, ylimielisyyttä, vihaa, häpeää, katumusta ja monia muitakin hyvin yleisiä ja inhimillisä tunteita, joita sarjan hahmotkin kokevat. Jopa tällaisia tunteellisia konflikteja lukuun ottamatta korruptio, suvaitsemattomuus, puolueellisuus, fyysiset ja henkiset arvet, rikollisuus ja valitettavasti joissakin päin maailma sotakin ovat jokapäiväisiä ongelmia. Näkyvimmät teemat ATLA:ssa liittyvät sotaan ja sen kurjuuteen. Tietenkään verta ja ruumiita ei hirveästi nähdä (jälleen kerran, kyseessä on lastensarja), mutta väkivalta, arvet, vammat, aivopesu ja propaganda ovat ihan yhtä tehokkaita, etenkin minunkaltaiselle henkilölle, jolle väkivalta elokuvissa ja sarjoissa ei ole hirveän järkyttävää. 

Modernin fiktion esimerkkiteos

Jopa pitkän tekstin jälkeen, tuntuu kuin en olisi pystynyt selittämään ATLA:n mahtavuutta. Se on tarina, mikä pitää kokea itse. En edes maininnut sarjan musiikkia tai loistavaa visuaalisuutta. Tästä kaikesta huolimatta moni ajattelee lapsille tarkoitetun fiktion olevan epäkypsää ja alempiarvoista fiktiota. Kun ihmiset kuulevat “lastensarja” tai “elokuva lapsille”, he automaattisesti olettavat kyseessä olevan pelkkiä lapsia miellyttävää sisältöä. Kieltämättä silloin tällöin tämä pitää paikkansa, mutta mielestäni hyvä lapsille tarkoitettu fiktio on sellaista, josta myös aikuisetkin pystyvät nauttimaan. Veren, väkivallan, kiroilun ja muun “aikuismaisen” sisällön näkeminen ei tee sisällöstä kypsää. ATLA on osoittanut, että lapsille suunnattu fiktio pystyy olemaan kypsää, hauskaa, tunteellista, ajatuksia herättävää, mielikuvituksellista, monipuolista ja silloin tällöin jopa häiritsevää. Siinä on yleisesti hyvä lista asioista, mitkä tekevät ATLA:sta mielestäni modernin fiktion esimerkkiteoksen: kypsyys, viihteellisyys, tunteellisuus, ajatuksien herättävyys, mielikuvituksellisuus sekä monipuolisuus. Mikään muu kokemani fiktio ei ole onnistunut näissä ominaisuuksissa yhtä hyvin kuin ATLA. Jos ketään kiinnostaa, YouTube-kanava nimeltä “Hello Future Me” tekee loistavia videoita liittyen tarinankerrontaan. Kyseisen sarjan nimi on “On Writing”, ja lähes jokaisessa jaksossa ATLA on esimerkkinä. En siis ole ainoa, joka ajattelee ATLA:sta niin ylellisesti. ATLA ei ole tietenkään täydellinen: jaksojen välinen ajoitus ei ole aina ihan kohdallaan, huumori ei ole aina parasta mahdollista ja Ozain kukistamista pidetään vähän heikkona lopetuksena (olen tosin ihan eri mieltä). Mutta mikään fiktio ei ole täydellistä.

Kuva: https://www.reddit.com/r/memes/comments/hhjclo/avatar_the_last_airbender_meme/

Moni tämän blogin lukenut ei varmaan ole samaa mieltä kanssani, joten ehdotan jokaisen lukijan laittamaan kommentteihin fiktion teoksen, mitä itse pitävät fiktion esimerkkiteoksena; se voi olla elokuva, elokuvasarja, sarja, kirja, kirjasarja, videopeli, sarjakuva, teatteriesitys tai ihan mitä tahansa fiktiota. Kertokaa myös lyhyesti, miksi juuri se fiktion teos on teidän mielestänne paras.